Tulimme Tukholmasta maanantaiaamuna. Koska kotona ruokakaapista löytyisi vain näkkileipää, päätimme poiketa Kauppahalliin aamiaiselle. Halli oli juuri avattu, ja Piece of Caken kiiltävät hyllyt vetivät meidät puoleensa tuoreilla sämpylöillä ja värikkäillä leivonnaisilla. Kun kaadoin valmiiksi haudutettua teetä kuppiini, sen tuoksu heilautti minut sairaalaosastolle, lapsen kokoisella tuolille, edessäni tarjottimella kummallisia pieniä ruoka-annoksia lokeroissaan, ja kupissa teetä. Juuri saman tuoksuista teetä kuin tämä Johan & Nyströmin paahtimon assam-tee.

Olin kärsinyt parin päivän ajan puristavaa kipua syvällä oikeassa kyljessäni, enemmän selän puolella. Äiti antoi minulle särkylääkettä jauheena, joka liuotettiin ruokalusikalliseen vettä. Mutta se ei auttanut. Silloin äiti päätti, että asia tarvitsee tutkia. Asuimme Kaivokadulla aivan Turun yliopistollisen keskussairaalan viereisessä korttelissa, ja kävelimme iltahämärässä sairaalaan. Oli kevät 1971 ja minä olin viisivuotias. 

Nuori mieslääkäri oli sitä mieltä, että umpisuoli on tulehtunut ja pitää poistaa. Äiti oli tiukkana, että ei se voi umpisuoli olla, kun pojalta juuri sellainen leikattiin, eikä se selän puolella sattunut. Äiti oli huolissaan ja piti päänsä. Hän pelkäsi, että todellinen sairaus jää hoitamatta ja minut leikataan turhaan. Lääkäri lupasi, että tutkitaan sitten rauhassa seuraavana päivänä.

Minut vietiin suureen kylpyhuoneeseen, riisuttiin ja seisotettiin valtavaan kylpyammeeseen. En ollut koskaan ennen ollut kylpyammeessa. Hoitaja kaatoi pullosta päälleni jotain ainetta. Yhtäkkiä kaikkialla jaloissani valui punaista verta. Aloin kiljua kauhuissani. Olinko kuolemassa? Minusta tuli kauheasti verta. Silloin äiti tajusi mitä olin pelästynyt ja selitti, että Betadine on vain pesuainetta, joka on tuon väristä.

Minulle puettiin sairaalan vaatteet. Muistan suuret, pehmeät, vaaleanpunaiset alushousut. Sitten minut vietiin saliin, jossa oli vastakkaisilla seinillä useita sänkyjä, ja kaikissa lapsi nukkumassa. Osastolla oli jo hämärää, vain käytävässä oli valo. Minulle kerrottiin, että joudun jäämään tänne yöksi ja äiti lähtee kotiin. Silloin jouduin pakokauhun valtaan, huusin ja itkin niin, että varmasti kukaan koko osastolla ei pystynyt nukkumaan, mutta kaikki pysyivät ihan hiljaa. Olin viimeksi ollut yötä pois kotoa alle kaksivuotiaana, kun jouduin sairaalaan keuhkokuumeen takia, mutta sitä en voinut muistaa. Olin paniikissa. Äiti joutui vakuuttamaan minulle moneen kertaan, että hän tulee heti aamulla katsomaan minua. Minun pitää vain nukkua yö, ja sitten hän tulee taas. Mutta minä pelkäsin, ettei hän tulekaan. En voinut olla varma. Jotain kauheaa oli tapahtumassa. 

Lähteminen oli äidille vaikeaa, ymmärsin sen. Hän selitti hoitajalle, että minä saan itkiessäni sellaisia kouristuksia, etten saa henkeä, eikä hän voi sen takia jättää minua. Mutta hoitaja vakuutti hänet, että he kyllä osaavat hoitaa sellaisenkin tilanteen. Sitten äiti lähti.

Seuraavana aamuna oli valoisaa ja jännittävää. Näin, millaisia lapsia huoneessa oli, tyttöjä ja poikia. Hoitaja esitteli minulle kaappini, joka oli kapea ja korkea. Sain oman hammasharjan ja kylpytakin.

Äiti tuli käymään, ihan niin kuin oli luvannut. Hän joutui etsimään minua vähän aikaa, koska olin jonkun pojan kanssa liinavaatekomerossa. Äitiä huvitti, kun hoitajat olivat letittäneet minun hiukseni väärin päin ja näytin Peppi Pitkätossulta.

Äiti toi mukanaan kaksi melkein samannäköistä nukkea, tytön ja pojan. Hän ehdotti niille nimiksi Matti ja Maija, mutta minä halusin keksiä nimet itse ja tyrmäsin ehdotuksen heti. Äidin lähdettyä tulin katumapäälle, kun olin niin suoraan hänet tyrmännyt, ja päätin sittenkin nimetä ne Matiksi ja Maijaksi.

Sairaalassa oli siistit vessat, mutta minä en saanut pissata pönttöön, vaan minulle nimettiin oma peltipotta, koska lääkäri oli määrännyt, että pissaani piti tutkia. Minulla todettiinkin aika pian munuaistulehdus. Jouduin syömään erivärisiä pillereitä ja kapseleita, joita tuotiin aina ruuan mukana pikkuisessa muovikupissa. Alussa oli vaikeaa niellä lääkkeet kokonaisena, mutta hoitajien neuvoilla opin sen pian. Ja joka päivä ja alussa varmasti useamminkin piti mennä sängylle vatsalleen makaamaan, kun hoitaja mittasi pepusta kuumeen. 

Sairaalan ruoka oli kummallista ja oudon hajuista eikä maistunut minulle ollenkaan. Se annettiin aina tarjottimella niin, että eri ruokalajit olivat lokeroissa erikseen. Minulle ei kelvannut oikein mikään, paitsi yöpöydälle tuotu jaffa, jota sain juoda joka päivä. He sanoivat, että oli tärkeää juoda paljon. Äidin ruoka kotona oli hyvää ja ihan erilaista ja eri tuoksuista kuin tämä. Täällä oli aamutarjottimella aina mukana pieni kupillinen teetä, johon laitettiin vähän sokeria, mutta ei maitoa. Tuon teen tuoksu jäi siis mieleeni kymmeniksi vuosiksi.

Sairaalassa juoksentelin toisten lasten kanssa pitkin käytäviä. Paljon muuta tekemistä ei ollutkaan, koska leluja oli hyvin vähän. Suuressa leikkisalissa oli nukketalo, mutta siinä ei ollut mitään huonekaluja eikä nukkeja. Se suretti minua.

Päivittäin osastolla kävi täti, jonka kanssa askartelimme ja piirtelimme. Nahkapaloista tekemäni peikonpään vein kotiin asti. Kerran pääsin askartelutädin kanssa hissillä käymään sairaalan lastenkirjastossa, joka oli hyvin pieni huone. Sain valita sieltä kuvakirjoja.

Minua vastapäisessä sängyssä makasi Jussi, jolle oli tehty jokin leikkaus. Hänen vanhempansa toivat hänelle puiset kuutiopalikat, joissa oli kirjaimia. Hän sai myös pussillisen suklaapopcorneja, ja hän antoi minun maistaa niitä. Hoitaja kiusoitteli häntä laulamalla “Jussi pussi perunapussi”. 

Viereiseen sänkyyn tuli eräänä päivänä poika, joka makasi vihreässä teltassa. Teltta oli hänen alavartalonsa päällä, ja peitto kulki teltan yli, mutta laskeutui siitä hänen rinnalleen. Iltahämärällä poika leikki teltassa taskulampun kanssa, ja sen valo kuulsi peiton läpi. Hän näytti minulle pippeliään ja sanoi, että se ympärileikattiin. Äiti selitti myöhemmin, mitä se tarkoitti.

Tunsin syvää sääliä kuusivuotiasta tyttöä kohtaan, jonka suu oli täynnä kuminauhaa. Hän oli laskenut pulkalla puuta päin ja leukaluu oli murtunut. Hän oli ollut jo kauan sairaalassa. Hänen ala- ja ylähampaisiinsa oli laitettu metalliset kiinnikkeet, ja niiden väliin oli pingotettu kumilankaa, joka kulki siksakkina alahampaasta ylähampaaseen ja takaisin. Hän pystyi raottamaan hampaitaan juuri sen verran, että voi imeä pillillä soseruokaa ja juomaa. Leuan päällä kulki vielä kuppimainen side, joka jatkui pään ympäri. Hänen kanssaan minä leikin ja juttelin, vaikka hänen puheestaan oli vaikea saada selvää. Tytön sukulaiset toivat hänelle suklaata ja heidän mentyään hän yritti pilkkoa sitä niin pieniksi paloiksi, että sai ujutettua niitä kumilankojen välistä.

Äiti osti minulle ja pikkuveljelleni Tomille kesäiset henkselihousut ja raidalliset t-paidat, minulle punaiset ja Tomille siniset. Hän toi ne mukanaan sairaalaan, ja sain pukea ne päälleni kun viimein yhdeksän päivän jälkeen pääsin kotiin. Pihalla ylpeilin lapsille uusilla taidoillani. Kukaan muu ei osannut niellä pillereitä kokonaisina, ja minä demonstroin temppua pastilleilla.

Äiti jäi miettimään, johtuiko munuaistulehdukseni siitä, että hän oli pitkän aikaa syöttänyt minulle hammassärkyyn särkylääkettä, kunnes hammas oli lopulta täytynyt poistaa. Hänellä oli siitä huono omatunto. Todennäköisesti tulehdus kuitenkin kehittyi sikotaudin jälkitautina, koska se puhkesi vain viikko tai pari sikotautini jälkeen. Siitäkin äidillä oli huono omatunto, koska hän ei ollut onnistunut pitämään minua sängyssä kymmentä päivää, niin kuin kansanuskomuksen mukaan olisi pitänyt.

Juhannuksena koko perheemme matkusti taksilla Ruissalon leirintäalueelle. Isoveljeni oli ostanut oranssin soputeltan, ja leireilimme siinä koko kuusihenkinen perhe. Juhannuksesta on tallella valokuva, jossa Tomilla ja minulla on yllämme uudet housut ja raitapaidat. Äiti oli myös ehtinyt kutoa meille villatakit, joiden taskuissa oli koirankuvat ja niillä ketjusilmukoista tehdyt talutushihnat.