Annan ja perheeni tarinaa

Malttamatonta koulun odotusta

Sunnuntai 18.8.2019 klo 11.59 - Tiina Pihlajamäki


Auran Kultaseppien tehtaanpihaltamme oli Kerttulin kouluun parin korttelin matka. Piti vain ylittää Kaivokatu, kiertää Kurjen Herkun nurkka ja tallustaa Kurjenkaivonkentän laitaa Tiina-kirjojen kirjoittajan, Anni Polvan korkean, rapatun kotitalon ohi. Kerttulinkadun risteyksessä oikealla oli puutalopiha, jossa asui mustalaisia. Sitten tarkkana kadun yli, oikealla puhelinkioski, karkkikipsa ja jännittävät kalliot. Ja siinä seisoi komea, 1912 valmistunut koulurakennus.

Kerttulin_koulu.jpg

Isoveljeni Tapio oli mietteliäs poika eikä mennyt ollenkaan innoissaan ekalle luokalle, vaan karkaili ensimmäisinä päivinä takaisin kotiin. Parin vuoden päästä seurasi Timo, joka oli sosiaalisempi ja sai hymypatsaankin. Minä leikin vielä päivät kotona pikkuveljen kanssa, mutta koulu kiehtoi minua. Veljet lukivat ääneen englannin sanoja, joskus oli läksynä melodikan soittoa, ja kotiin kannettiin värikkäitä piirustuksia. Joulun lähestyessä Tapio harjoitteli kuoroa varten “Oi kuusipuu ja lehmäs uskolliset” ja kävi äidin kanssa sanoituksesta jotain keskustelua. Oli paksuja, hurmaavia lukukirjoja, joita minä selailin monet kerrat, koska meillä ei muita kirjoja ollut. Väritin kirjojen mustavalkokuvia. Pikkuveli piirteli niiden takasivuille, tai saatoin se olla minäkin.

Veljet innostuivat lukemisesta ja kävivät jokirannan pääkirjastossa. Ei sinne ollut kävellen kuin kilometrin verran matkaa. Kirjaston virkailija vierailikin meillä, kyselemässä palauttamattomia kirjoja.

 
Kaupunginkirjasto.jpg

Minäkin halusin kirjastoon, ja joskus äiti lähti sinne meidän pienempien kanssa. Lastenosaston kirjojen määrä oli hämmentävä. Ei oikein tiennyt, mitä olisi katsellut. Virkailija näytti, miten sai satukasetin soimaan, mutta ei sellaista jaksanut  kuunnella, kun ympärillä oli kaikkea muutakin. Huone oli valtavan korkea ja valoisa, ja ikkunat olivat suuret. Kerran selailin lattialla istuen Muumi-kirjaa ja ihmettelin sen synkkiä ja mystisiä kuvia. Tammen kultaiset kirjat olivat kauniisti kuvitettuja ja monenlaisia.

Kirjaston_ovenkahva.jpg

 
Kirjaston vieressä oli leijona, tumma ja vähän uhkaava, ja sen jalustalta valui vettä eri suuntiin. Vesikin oli tummaa ja viileää. Vartiossa seisova leijona korotti kirjaston hyvin tärkeäksi ja juhlalliseksi paikaksi.

Kirjaston_leijona.jpg

Olen syntynyt heti uudenvuoden jälkeen ja äiti piti minua terävänä. Hän ajatteli, että voisin mennä kouluun jo kuusivuotiaana. Alkukeväällä oli tapaaminen psykologin kanssa kaukana Mikaelin kirkon kupeessa. Vaikka osa matkasta taittui raitiovaunulla, jouduimme kävelemään monen korttelin matkan. Pikkuveli Tomi oli mukana.

Puutalon odotushuoneessa oli leluja ja Aku Ankkoja. En pystynyt keskittymään niihin, sillä minua alkoi toden teolla jännittää. Vaikka äiti oli selittänyt, en osannut kuvitella, mitä psykologin luona tehtäisiin. Äiti oli vakuuttunut, että minä olin niin taitava, että voisin mennä muita nuorempana kouluun. Ehkä se oli hänelle tärkeää? Sitten hän olisi saanut kehua tytärtään naapureille ja tuttaville. 

Kun pääsimme psykologin huoneeseen, nainen jutteli meille ystävällisesti. Minua ujostutti. Minua jännitti, mitä hän näkisi ja huomaisi minusta. Sitten hän laittoi eteeni kuvakortteja. Niistä piti kertoa, mikä kuvassa on hassusti. Minä en avannut suutani. En halunnut edes katsoa. Pelkäsin vastaavani väärin. Hän vaihtoi kuvaa. Ja vielä kolmannen kuvan. Mutta minä en puhunut. 

Nelivuotiaalla veljelläni ei sen sijaan ollut mitään paineita, ja hän alkoi sanoa kirkkaalla äänellä vastauksia minun olkani takaa. Kuvan miehellä on saha väärin päin. Lintu lentää selällään. Autossa ei ole rattia. Tomi varmaan huomasi minun ahdistukseni ja halusi pelastaa minut pulasta.

Psykologi hymyili ja sanoi äidille, että ehkä Tiina on vielä vähän arka lähtemään kouluun. Varmaan on parempi antaa hänen kypsyä kotona vuoden ja leikkiä huolettomana pikkuveljen kanssa.

Kotimatkalla meitä nauratti. Tehtävät olivat niin helppoja, että Tomikin osasi niihin vastata. Minä tarkkailin äitiä, oliko hän pettynyt minuun, mutta tulin siihen tulokseen, ettei ollut.

Toukokuussa Tapio kirjoitti äitienpäivärunon: 

Äidilleni

Timo kaapista kuppeja kerää,
ennen kuin äiti herää.
Suomen parhain äiti on meillä,
seuraavaksi ompi teillä.
Meidän on salaisuus tämä,
äiti ei saa tietää sitä.
Vihdoin kun äiti herää,
kuppeja ei tarvitse kerätä enää.
Kun äiti ei enää nuku,
ei hän lahjoihinsa huku.

Syksyllä äiti vei Tomin ja minut seurakunnan päiväkerhoon Sirkkalankadulle. Siellä askarreltiin, leikittiin, laulettiin ja ulkoiltiin koko aamupäivä. Opin siellä monia leikkejä, kuten Maa, meri ja laiva sekä Mummon kanaset. Äiti sai kotona ommella rauhassa Martta-nukkeja ja nukenvaatteita. Minua harmitti se, ettemme Tomin kanssa päässeet samaan ryhmään. Vaikka välillä tappelimme ja Tomi kiskoi minua hiuksista, olimme läheiset leikkikaverit, ja olisin halunnut pitää hänestä vähän huolta. Välillä Tomi livahtikin isojen puolelle minun luokseni.

Kerhoa varten äiti ompeli meille oranssikuvioisesta kankaasta pienet kassit, joihin pakattiin kerhoeväät. Minun kassiini hän ompeli kangaspalasta punaisen sydämen. Minulla oli punainen, litteä muovipullo maitoa varten ja Tomilla sininen, ja molemmissa oli valkoinen korkki. Sekaleivänsiivujen päälle levitettiin maksamakkaraa tai joskus lauantaimakkaraa, ja eväshetki kerhossa oli päivän paras hetki. Äiti opetti meidät kävelemään kerhoon keskenämme, vain Sirkkalankadun ylityksessä piti olla tarkkana.

Ystävälläni Pialla oli pitkät ja aivan vaaleat hiukset, kuten hänen siskollaan Teallakin. He asuivat Kerttulin koulua vastapäätä Kaarinankadulla. Pia oli jo aloittanut ekan luokan ja esitteli innoissaan minulle Aapistaan, joka oli neliönmuotoinen ja kovakantinen. Sivuilla oli iloisia kuvia lapsista. Olisin heti halunnut samanlaisen. En käsittänyt, miksi minun pitäisi odottaa seuraavaan syksyyn asti. En pystyisi!

 

Lähde: https://www.tori.fi/kymenlaakso/Kirsi_Kunnas__Aikamme_Aapinen_58479878.htm

Kiinnostuin kirjaimista ja juoksin kyselemässä niitä äidiltä koko ajan. Meille tuli Aku Ankka, ja kerran istuin nojatuolissa jalat käsinojalta roikkuen ja tavasin sen puhekuplia. Osasin lukea tavuja, mutten tajunnut sanoja. Pinnistelin. Halusin osata. Päätin tajuta, mitä sivulla luki.

Kerhon_joulujuhla.jpg

Kerhon joulujuhlassa minä esitin Neitsyt Mariaa. Ennen esitystä kerhon ohjaajat pukivat meitä huolella, laittoivat hiukset ja oikoivat vaatteet kuntoon. Minulla oli sylissäni Jeesus-nukke, ja kävelin Joosefin kanssa koko salin läpi yleisön eteen. Tehtävä oli tärkeä, ja äidin mielestä minä esitin sen kovin vakavana.

Tomi oli mukana tonttujen piirileikissä. Hän jännitti omaa osuuttaan niin paljon, että kun sitä edeltävässä laulussa piti aina välillä nousta seisomaan, hän vain istui keskittyneenä tuolissaan eikä osallistunut edes lauluun. Piirissä kaikille jaettiin tonttulakit päähän, ja ohjaaja sanoi samalla, että näin ne pienimmätkin osaavat osallistua. Lopulta Tomin oma vuorosana meni oikein hyvin. 

Palatessani uudenvuoden jälkeen päiväkerhoon olin täyttänyt seitsemän vuotta ja oppinut lukemaan. Tunsin itseni isoksi ja pystyväksi. Tuskin maltoin odottaa, että sain kertoa kerhon ohjaajalle uudesta taidostani, mutta vastaus sai minut mietteliääksi. Ohjaaja sanoi, että hieno juttu, mutta kun ekalla luokalla pitäisi oppia myös tavaamaan. En millään ymmärtänyt, mitä väliä sillä enää oli, kun osasin jo lukea kokonaisia sanoja ja puhekuplia.

Keväällä kerhossa puhuttiin kouluunmenosta ja intoni kasvoi kasvamistaan. Tutkin veljien lukukirjoja ja luin niistä lyhimpiä runoja. Joskus kävimme kirjastossa, mutta en osannut valita sopivaa lukemista.

Äiti osti kamarin seinälle Mikki Hiiri -kellon, jonka viisareina liikkuivat Mikin kädet. Innostuin heti opettelemaan kelloa. Osasin jo laskea yhdestä sataan, olin kokeillut sitä tekemällä kerrossängyssä sata kuperkeikkaa. Mutta kellotaulussa oli vähän miettimistä. Äiti opetti yhden asian kerrallaan, ja pian kello olikin ihan selvä juttu.

Tapio istui koulupäiviä vintissä ja lopulta lopetti koulunkäynnin kokonaan. Hän oli paljon kotona veljien pienessä huoneessa, joka oli tehty asunnon toisesta eteisestä. Hän luki Jymyä ja piirteli huumorisarjakuvia, ja olikin siinä taitava. Timolla murtui jalkapallossa ranne ja siihen laitettiin lasta. Timon kaverin, Jaakon isä oli töissä kosmetiikkayrityksessä, ja Jaakko toi äidille pieniä näytepurkkeja hyväntuoksuisista voiteista.

Päiväkerhossa oli valokuvaus. Aamulla äiti yritti kammata minun hiuksistani pahimpia takkuja, mutta se sattui ja niitä oli pakko jättää sinne. Tomi ei jaksanut herätä ajoissa ja jäi kuvauspäivänä nukkumaan. Hän heräili usein öisin ja pissasi sänkyynsä, ja sitten hän oli aamulla väsynyt. Tällaisina aamuina minä kävelin kerhoon yksin.

Tiinan_kerhokuva.jpg

Kerhon salissa meidät laitettiin kahteen jonoon, pojat toiseen ja tytöt toiseen. Poikia varten oli sininen kampa ja tyttöjä varten punainen, ja meidät laitettiin hienoiksi kuvausta varten. Minun takkujani hekään eivät saaneet selvitettyä.

Ryhmäkuva oli hauska, koska saimme esittää intiaaneja. Minua harmitti kovin, että Tomi jäi pois kuvista. Tuntui, että kuvauspäivää olisi pitänyt kokonaan siirtää. Kun kuvat tulivat, näytti kuin Tomi ei olisi koko kerhossa ollutkaan.

 

Pääsiäinen oli huhtikuun lopussa. Päiväkerhossa olin askarrellut munakennosta kuuden tipun parven, jonka kannoin varovasti kotiin. Viikonloppu oli lämmin ja aurinkoinen. Lähdimme ilman lupaa Tomin ja pihamme toisen pikkupojan, neljävuotiaan Juhan kanssa Kupittaalle seikkailemaan. Meidän oli tarkoitus palata sinne seuraavana päivänä, mutta minä olin vihurirokossa. Pojat lähtivät keskenään. 

Niistä leikeistä minun pikkuveljeni Tomi ei palannut kotiin. En enää koskaan nähnyt Tomia, koska hän kuoli tapaturmaisesti kesken leikkien. Hän hukkui Kupittalan uima-altaan sulamisvesiin.

Monta asiaa tapaturmapäivästä ja hautajaisista piirtyi mieleeni ikiajoiksi. Molemmat päivät olivat kauniita ja aurinkoisia, kauhistuttavia, lamaannuttavia ja niin surullisia, että sille ei ole sanoja.

Perhettämme kohdannut tragedia synkisti kotimme pitkäksi aikaa. Äiti muuttui kalpeaksi haamuksi, melkein pelottavaksi. Tomista ei voinut puhua, jotta äiti olisi ollut vähän aikaa itkemättä. Äiti hävitti kaikki Tomin vaatteet ja piirsi hänen valokuviinsa ristin.

Sinä keväänä Vähä-Hämeenkadun puutalopihaan, lauta-aitamme taakse muutti valoisa nelivuotias Taina ja hänen veljensä Mika. Tainan kanssa leikin koko kesän. Hän oli energinen ja nokkela, ja keksimme aina uutta tekemistä. Seikkailimme luvattomissakin paikoissa, mutta aina löysimme yöksi kotiin.

Tehtaanpihaan muutti kolmivuotiaat kaksospojat, Mika ja Marko. Heidän äitinsä Bettina ystävystyi minun äitini kanssa, ja äiti sai vähän uutta ajateltavaa. Minä tykkäsin pukea kaksospoikia omiin vanhoihin mekkoihini, eikä se mitenkään häirinnyt heitä. 

Äiti tutustui mustatukkaiseen Rekaan, ja he matkustelivat Rekan autolla ympäriinsä ja kävivät laivamatkalla Tukholmassa. Äiti touhusi uusia asioita.

 

Anna_laivalla.jpg

Elokuussa tuli juhlallinen päivä, kun äiti kertoi, että nyt mentäisiin ostamaan minulle koululaukku. Kävelimme Hämeenkadun laukkukauppaan ja sain rauhassa katsella ja valita, minkä halusin. Ihastuin keltaiseen, salkkumalliseen tekonahkalaukkuun, jossa oli sekä kantokahva että pitkä hihna. Myös penaali tarvittiin, ja valitsin vaaleanpunaisen, vetoketjullisen muovipenaalin, jossa oli kukkakuvioita. Laukku ja penaali tekivät minut kuvaamattoman onnelliseksi. Miten pystyisin vielä odottamaan nämä päivät koulun alkuun?

 

Avainsanat: koulun aloitus, esikoulu, lapsuus, muisto, Turku, Kerttulin koulu, 1970-luku