Auran Kultaseppien tehtaanpihaltamme oli Kerttulin kouluun parin korttelin matka. Piti vain ylittää Kaivokatu, kiertää Kurjen Herkun nurkka ja tallustaa Kurjenkaivonkentän laitaa Tiina-kirjojen kirjoittajan, Anni Polvan korkean, rapatun kotitalon ohi. Kerttulinkadun risteyksessä oikealla oli puutalopiha, jossa asui mustalaisia. Sitten tarkkana kadun yli, oikealla puhelinkioski, karkkikipsa ja jännittävät kalliot. Ja siinä seisoi komea, 1912 valmistunut koulurakennus.

Isoveljeni Tapio oli mietteliäs poika eikä mennyt ollenkaan innoissaan ekalle luokalle, vaan karkaili ensimmäisinä päivinä takaisin kotiin. Parin vuoden päästä seurasi Timo, joka oli sosiaalisempi ja sai hymypatsaankin. Minä leikin vielä päivät kotona pikkuveljen kanssa, mutta koulu kiehtoi minua. Veljet lukivat ääneen englannin sanoja, joskus oli läksynä melodikan soittoa, ja kotiin kannettiin värikkäitä piirustuksia. Joulun lähestyessä Tapio harjoitteli kuoroa varten “Oi kuusipuu ja lehmäs uskolliset” ja kävi äidin kanssa sanoituksesta jotain keskustelua. Oli paksuja, hurmaavia lukukirjoja, joita minä selailin monet kerrat, koska meillä ei muita kirjoja ollut. Väritin kirjojen mustavalkokuvia. Pikkuveli piirteli niiden takasivuille, tai saatoin se olla minäkin.

Veljet innostuivat lukemisesta ja kävivät jokirannan pääkirjastossa. Ei sinne ollut kävellen kuin kilometrin verran matkaa. Kirjaston virkailija vierailikin meillä, kyselemässä palauttamattomia kirjoja.

Minäkin halusin kirjastoon, ja joskus äiti lähti sinne meidän pienempien kanssa. Lastenosaston kirjojen määrä oli hämmentävä. Ei oikein tiennyt, mitä olisi katsellut. Virkailija näytti, miten sai satukasetin soimaan, mutta ei sellaista jaksanut  kuunnella, kun ympärillä oli kaikkea muutakin. Huone oli valtavan korkea ja valoisa, ja ikkunat olivat suuret. Kerran selailin lattialla istuen Muumi-kirjaa ja ihmettelin sen synkkiä ja mystisiä kuvia. Tammen kultaiset kirjat olivat kauniisti kuvitettuja ja monenlaisia.

Olen syntynyt heti uudenvuoden jälkeen ja äiti piti minua terävänä. Hän ajatteli, että voisin mennä kouluun jo kuusivuotiaana. Alkukeväällä oli tapaaminen psykologin kanssa kaukana Mikaelin kirkon kupeessa. Vaikka osa matkasta taittui raitiovaunulla, jouduimme kävelemään monen korttelin matkan. Pikkuveli Tomi oli mukana.

Puutalon odotushuoneessa oli leluja ja Aku Ankkoja. En pystynyt keskittymään niihin, sillä minua alkoi toden teolla jännittää. Vaikka äiti oli selittänyt, en osannut kuvitella, mitä psykologin luona tehtäisiin. Äiti oli vakuuttunut, että minä olin niin taitava, että voisin mennä muita nuorempana kouluun. Ehkä se oli hänelle tärkeää? Sitten hän olisi saanut kehua tytärtään naapureille ja tuttaville. 

Kun pääsimme psykologin huoneeseen, nainen jutteli meille ystävällisesti. Minua ujostutti. Minua jännitti, mitä hän näkisi ja huomaisi minusta. Sitten hän laittoi eteeni kuvakortteja. Niistä piti kertoa, mikä kuvassa on hassusti. Minä en avannut suutani. En halunnut edes katsoa. Pelkäsin vastaavani väärin. Hän vaihtoi kuvaa. Ja vielä kolmannen kuvan. Mutta minä en puhunut. 

Nelivuotiaalla veljelläni ei sen sijaan ollut mitään paineita, ja hän alkoi sanoa kirkkaalla äänellä vastauksia minun olkani takaa. Kuvan miehellä on saha väärin päin. Lintu lentää selällään. Autossa ei ole rattia. Tomi varmaan huomasi minun ahdistukseni ja halusi pelastaa minut pulasta.

Psykologi hymyili ja sanoi äidille, että ehkä Tiina on vielä vähän arka lähtemään kouluun. Varmaan on parempi antaa hänen kypsyä kotona vuoden ja leikkiä huolettomana pikkuveljen kanssa.

Kotimatkalla meitä nauratti. Tehtävät olivat niin helppoja, että Tomikin osasi niihin vastata. Minä tarkkailin äitiä, oliko hän pettynyt minuun, mutta tulin siihen tulokseen, ettei ollut.

Toukokuussa Tapio kirjoitti äitienpäivärunon: 

Äidilleni

Syksyllä äiti vei Tomin ja minut seurakunnan päiväkerhoon Sirkkalankadulle. Siellä askarreltiin, leikittiin, laulettiin ja ulkoiltiin koko aamupäivä. Opin siellä monia leikkejä, kuten Maa, meri ja laiva sekä Mummon kanaset. Äiti sai kotona ommella rauhassa Martta-nukkeja ja nukenvaatteita. Minua harmitti se, ettemme Tomin kanssa päässeet samaan ryhmään. Vaikka välillä tappelimme ja Tomi kiskoi minua hiuksista, olimme läheiset leikkikaverit, ja olisin halunnut pitää hänestä vähän huolta. Välillä Tomi livahtikin isojen puolelle minun luokseni.

Kerhoa varten äiti ompeli meille oranssikuvioisesta kankaasta pienet kassit, joihin pakattiin kerhoeväät. Minun kassiini hän ompeli kangaspalasta punaisen sydämen. Minulla oli punainen, litteä muovipullo maitoa varten ja Tomilla sininen, ja molemmissa oli valkoinen korkki. Sekaleivänsiivujen päälle levitettiin maksamakkaraa tai joskus lauantaimakkaraa, ja eväshetki kerhossa oli päivän paras hetki. Äiti opetti meidät kävelemään kerhoon keskenämme, vain Sirkkalankadun ylityksessä piti olla tarkkana.

Ystävälläni Pialla oli pitkät ja aivan vaaleat hiukset, kuten hänen siskollaan Teallakin. He asuivat Kerttulin koulua vastapäätä Kaarinankadulla. Pia oli jo aloittanut ekan luokan ja esitteli innoissaan minulle Aapistaan, joka oli neliönmuotoinen ja kovakantinen. Sivuilla oli iloisia kuvia lapsista. Olisin heti halunnut samanlaisen. En käsittänyt, miksi minun pitäisi odottaa seuraavaan syksyyn asti. En pystyisi!

Lähde: https://www.tori.fi/kymenlaakso/Kirsi_Kunnas__Aikamme_Aapinen_58479878.htm

Kiinnostuin kirjaimista ja juoksin kyselemässä niitä äidiltä koko ajan. Meille tuli Aku Ankka, ja kerran istuin nojatuolissa jalat käsinojalta roikkuen ja tavasin sen puhekuplia. Osasin lukea tavuja, mutten tajunnut sanoja. Pinnistelin. Halusin osata. Päätin tajuta, mitä sivulla luki.

Kerhon joulujuhlassa minä esitin Neitsyt Mariaa. Ennen esitystä kerhon ohjaajat pukivat meitä huolella, laittoivat hiukset ja oikoivat vaatteet kuntoon. Minulla oli sylissäni Jeesus-nukke, ja kävelin Joosefin kanssa koko salin läpi yleisön eteen. Tehtävä oli tärkeä, ja äidin mielestä minä esitin sen kovin vakavana.

Kerhon salissa meidät laitettiin kahteen jonoon, pojat toiseen ja tytöt toiseen. Poikia varten oli sininen kampa ja tyttöjä varten punainen, ja meidät laitettiin hienoiksi kuvausta varten. Minun takkujani hekään eivät saaneet selvitettyä.

Ryhmäkuva oli hauska, koska saimme esittää intiaaneja. Minua harmitti kovin, että Tomi jäi pois kuvista. Tuntui, että kuvauspäivää olisi pitänyt kokonaan siirtää. Kun kuvat tulivat, näytti kuin Tomi ei olisi koko kerhossa ollutkaan.

Elokuussa tuli juhlallinen päivä, kun äiti kertoi, että nyt mentäisiin ostamaan minulle koululaukku. Kävelimme Hämeenkadun laukkukauppaan ja sain rauhassa katsella ja valita, minkä halusin. Ihastuin keltaiseen, salkkumalliseen tekonahkalaukkuun, jossa oli sekä kantokahva että pitkä hihna. Myös penaali tarvittiin, ja valitsin vaaleanpunaisen, vetoketjullisen muovipenaalin, jossa oli kukkakuvioita. Laukku ja penaali tekivät minut kuvaamattoman onnelliseksi. Miten pystyisin vielä odottamaan nämä päivät koulun alkuun?