Puoli vuotta viidennen lapsensa syntymän jälkeen Annan oli jo mentävä töihin. Hän asui lasten kanssa Kaivokadun tehtaanpihan pienessä yksiössä. Päiviä, ensimmäistä lasta, pientä tyttövauvaa ei enää ollut, koska hän oli kuollut jo synnytyksessä. Mutta lapsia oli neljä, eikä kaikille mahtunut edes omaa sänkyä.

Työpaikka löytyi ompelimosta Itäiseltä Pitkäkadulta. Tapio ja Timo kävivät jo koulua, ja Tomille ja Tiinalle kaupunki tarjosi tarhapaikan Stålarminkadulta. Oli pitkä matka työntää aamulla lapset rattailla sinne saakka hoitoon ennen töihin menoa. Annaa väsytti, ja ompeluhallissa hänellä oli jännittynyt ja ahdistunut olo aina vain. Eräänä sumuisena aamupäivänä ompelulangat sotkeentuivat, hän yritti nyhtää puolan ulos kotelostaan, se pisti hanttiin, langat panttasivat yhtenä vyyhtenä. Anna tökki puolakoteloa saksenkärjillä, luovutti, puhkesi itkuun. Hän painoi kädet kasvoilleen ja pakeni kahvihuoneeseen. Valahti tuolille itkemään, eikä siitä tullut loppua millään. 

Työkavereita tuli varovasti huoneeseen katsomaan, mikä hänelle tuli. Joku laski käden olalle. Työnjohtaja, keski-ikäinen mies avasi oven hänkin, astui lähemmäs ja kysyi, oliko rouvalla jotain ongelmia. Anna otti tarjotun kankaanpalan, niisti nenänsä ja yritti ryhdistäytyä. Hän sanoi, ettei millään jaksa olla töissä. Ei vielä. Kaikki tuntuu niin raskaalta. Työnjohtaja nyökkäsi mietteliäänä. Mitä siihen olisi voinut sanoa? Anna nousi, kiitti siitä että oli saanut mahdollisuuden, otti kassinsa ja lähti. Hän lähti kotiin, tyhjään kotiin, kun lapset olivat vielä koulussa ja tarhassa. Hän lähti murheellisena kotiin, vähän helpottuneena ja paljon huolissaan. Hän ehti käydä töissä vain viikon ja siihen hän lopetti, itkun jälkeen, toisten jäädessä katsomaan perään.

Sosiaalihuollon Maija oli tuttu jo parin vuoden takaa. Anna selitti, ettei vain pystynyt vielä, kun kotona oli niin raskasta. Vesi täytyi kantaa kahdella ämpärillä pihalta, tehdasrakennuksen ulkoseinässä olevasta hanasta, raput ylös puolen kerroksen verran. Puuhella piti sytyttää aina kun halusi lämmittää kattilassa vettä. Likavesi kantaa ulos. Kaikki oli niin raskasta yksin, samat työt toistuivat loputtomina päivästä toiseen, pyykinpesua ja vedenkantoa, Tomin harsovaippoja, ruuanlaittoa ja puuronkeittoa aamusta iltaan, heti herättyä, pitkin päivää, vielä ennen nukkumaanmenoa.

Maija istui Hämeenkadun toimistossaan, vanhassa talossa melkein katutasossa, suuren ikkunan vieressä, jonka läpi vilkkaan risteyksen liikenne kuului sisälle. Hän antoi Annalle rahaa ja ruokalapun. Lapussa luki, kuinka paljon ruokaa sai ostaa. Sosiaalihuollon takapihalla oli pieni, hämyisä ruokakauppa, jonne kuljettiin pihan kautta. Tiskin takana seisoi kaksi iloista naista valkoisessa takissa ja lakissa, ja heiltä Anna osti lapullaan jahtimakkaraa, perunoita, Koskenlaskijaa, sekaleipää ja näkkileipää, jauhoja, kahvia ja Murokeksejä. Olo oli heti parempi, askel kevyempi, kaupunki kirkkaampi, liikenteen melu leppeämpi.

Joskus Maija tuli kotiinkin, koputti oveen ja tuli, seisoi hetken, jutteli ja katseli ympärilleen, ja lähti taas. Anna piti kodin siistinä, tavaraa oli vähän eikä hänen tarvinnut hävetä kotiaan. Lapset leikkivät rauhallisesti, aurinko paistoi ikkunasta, tai joskus oli hämärää, mutta se oli tyyni koti, pesässä paloi tuli, keittoliemi tuoksui, se oli hyvä paikka lapsille.

Annan nuoruudentutut Maiti ja Tomi tulivat kylään. He näkivät Taukan ensimmäistä kertaa, ja Taukan viinapullon pöydän alla muka piilossa, pöydän jalan vieressä. Kun Anna saattoi heidät pihan portille, Maiti sanoi: “Kyllä se hauskannäköinen mies on, komea ja vahva, mutta se viina kyllä on liikaa. Se taitaa olla juoppo.” Anna hymyili väkinäisesti, niin kyllä se oli juoppo, mutta ei se ollut niin yksinkertaista, että voisi vaan viskata pullon pihalle tai piilottaa roskakaappiin. Taukan kaltainen ihminen oli taitava hankkimaan lisää pulloja, ja olisi saatu aikaan vain turha riita.

He olivat puhuneet, Maiti ja Tomi olivat nähneet puutteen Annan kotona. Kaikkea puuttui, lapsilta puuttui vaatteita, Annakin olisi tarvinnut uusia vaatteita. Ruokaa oli, siitä Anna oli ylpeä. Ruokaa oli aina, lihaa ja kaikkea mitä lapsi tarvitsee pysyäkseen terveenä. Koska siinä kohden Anna nieli ylpeytensä, ja oli Maija, jonka luo voi mennä puhumaan aina kun tarvitsi. Kerran Anna kuuli, kun Maija oli avannut oven naapuritoimistoon ja puhui toisen virkailijan kanssa Annan asioista. Ehkä Maija luuli ettei keskustelu kuuluisi, mutta kyllä se kuului. Anna kuuli Maijan äänen, kun hän sanoi painokkaasti toiselle: “Rahaa tässä tarvitaan.”

Sosiaalihuollossa käyminen tuntui aina kamalalta. Niinä hetkinä Anna oli kerjäläinen, eikä se sopinut hänen kuvaansa itsestään. Hän oli tottunut nuoresta asti tulemaan toimeen itsekseen, oli jo teinitytöstä tehnyt töitä. Kuitenkin hän oli joutunut tällaiseen tilanteeseen, miesten takia, vastuuttomien miesten, jotka tulivat ja menivät, hulivilejä kaikki. Jatkoivat matkaansa, jättivät jälkeensä lapsen, hyvä tavaton, ja jatkoivat matkaa.

Toisaalta Anna nautti vapaudestaan. Hän sai määrätä itse asioistaan, järjestellä kotiaan, kohdella lapsiaan juuri niin hyvin kuin itsestä tuntui oikealta, tehdä sitä ruokaa mitä halusi. Kukaan ei määrännyt häntä, ei koskenut hänen vähiin rahoihinsa, ei kommentoinut miten niitä piti käyttää.

Maiti oli nähnyt Annan kotona puutteen ja vinkannut sellaisen paikan kuin diakonissakeskus, josta tiedettäisiin lisää kirkkoherranvirastossa. Sieltä saisi käytettyjä vaatteita. Anna innostui heti ja lähti pienempien lasten kanssa käymään Eerikinkadulla, kirkkoviraston takana olevassa melko uudessa, matalassa rakennuksessa. Hieno neiti-ihminen toimi diakonissakeskuksen johtajattarena. Hänellä oli siisti, valoisa huone, jonka ikkunoissa oli kaihtimet ja seinissä ja kalusteissa kauniilla tavalla puuta. Hän kysyi kysymyksiä, millainen koti perheellä oli, minkä ikäiset lapset. Kaiken hän kirjoitti muistiin. Sitten hän tiedusteli Annalta ja kirjasi tarkasti lappuun, mitä vaatteita perhe tarvitsi. Nainen tuntui nuukalta ja Annalle tuli epämiellyttävä olo, kerjäläisen olo, nöyryytetty. Sillä ei ollut väliä, näkikö joku hänen kulkevan täällä kerjäämässä, tai milloin hän kävi sosiaalihuollossa, mutta tämä olo oli hankala, nyt tässä. Anna olisi halunnut hoitaa perheensä itse, muttei vain pystynyt. Asiat olivat luisuneet hänen käsistään, kaikki ei enää ollut hänen vallassaan.

Seuraavana päivänä, kun pojat tulivat koulusta, odottivat pöydällä valmiit voileivät, sillä oltiin kiireesti lähdössä diakonissakeskuksen varastoon. Se oli vain parin korttelin päässä kotoa osoitteessa Kaivokatu 14. Varastoon mentiin talon takaa kapeita portaita alas kellarikerrokseen. Siellä työskentelevillä naisilla oli yllään diakonissan virkapuku. Alakerrassa oli odotusaula, jonka kovilla penkeillä jonotti mustalaisperhe, pari yksinäistä vanhusta ja juoppo mies, joka yritti hetkellisesti näiden kaikkien silmien edessä ryhdistäytyä. Lähellä portaikkoa oli luukku kuin juna-asemalla. Luukun takana hääräsi juttelevainen, pyöreä nainen, tummanruskea tukka niskassa nutturalla. Hänelle annettiin lappu, hän tutki sitä hetken ja alkoi sitten kantaa luukulle vaatteita. Tiina kurotteli, kiipeili ja onnistui roikkumaan luukunreunalla, halusi nähdä sen toiselle puolelle, ja näkikin siellä suuria pöytiä, jotka olivat kuin altaita tulvillaan vaatteita. Tomin Anna nosti syliinsä katsomaan. 

Nutturatukkainen nainen esitteli luukun takaa toinen toistaan hauskemmannäköisiä vaatteita. Hän oli oppinut katsomaan jo päältä lasten koon. Ei niitä siellä ryhdytty sovittelemaan, silmämääräisesti katsottiin, mikä sopisi kenellekin. Tiinalle löytyi vaaleanpunaiset lappuhenkselihousut ja ihastuttava oranssi merimiesmallinen lakki, jossa oli värikkäitä kukkia ja nauhat leuan alla. Timolle ja Tapiollekin löytyi paitaa, puseroa ja housuja. Ja Annalle, hän sai kaksikin värikästä, lyhyttä mekkoa, alaspäin levenevät housut, popliinitakin. Ja pyjaman, joka oli melkein läpinäkyvää, harsomaista kangasta, yläosa peitti navan juuri ja juuri. Tiinalle löytyi vielä valkoinen, lyhyt mekko. Timolle tummanpunainen vakosamettipaita. Tapiolle ruskeat nahkasandaalit, jollaisia hänellä ei ollut koskaan ollut. 

Luukun takana ollut nainen unohti katsoa lappua, lukea tarkkaa listaa ja lukumääriä. Hän hymyili tyytyväisenä, ja toinenkin nainen nojaili luukunreunaan, kun Annan perhe hypisteli vaatetta toisensa jälkeen, käytettyjä mutta puhtaita ja heille uusia. Sitten löytyi vielä verhot, vihreää, läpikuultavaa kudetta, josta päivä paistaisi läpi sopivan hämyisesti. Annan läpi kulki onnentunne, jollaista hän ei ollut kokenut pitkään, pitkään aikaan.

Onneksi Anna oli ottanut kaikki lapset mukaan, sillä kahden laatikon kantaminen kotiin asti ei olisi mitenkään muuten onnistunut. Kotona laatikot laskettiin vuodesohvalle ja sitten alkoi sovittaminen. Koko huone valaistui, se oli kuin joulu keskellä keltaista syksyä.

Kului parikin vuotta, ja sosiaalihuollon Maijasta oli tullut Annalle tärkeä kuuntelija, päätä ymmärtäväisesti nyökkäävä nainen, samanikäinen, pehmeästi puhuva. Joskus vähän toruva, mutta usein viisas, viisaita neuvoja antava, vaikkei Anna niitä aina pystynyt noudattamaan. Kuulosti yksinkertaiselta heittää juoppo mies ulos, Tomin isä, kieltää tulemasta juovuksissa, mutta nyt Taukka oli jo muuttanut Annan perheen luo, kantanut vain kassillisen vaatteita sisään ja jäänyt. Koska viranomaiset olivat lähestyneet häntä, lähettäneet kirjeen elatusmaksuista. Useammankin kirjeen. Helpoimmalla pääsi, kun muutti lapsen kanssa samaan osoitteeseen, sillä konstilla ne kirjeet sai loppumaan.

Maija kävi taas kotikäynnillä. Kun Anna seuraavana päivänä lähti kauppaan, tehtaanseinustan penkillä istuvat äijät, Kalle ja Rauno kertoivat sosiaalihuollon naisen jutelleen heidän kanssaan.

"Mitä varten? Mitä asiaa hänellä oli?" Anna huomasi jähmettyvänsä.

Kalle kääri sätkäänsä, nuolaisi paperia. "Kysyi, miten meidän talon Anna hoitaa lapsiaan."

Anna vaihtoi painoa jalalta toiselle, ylpeys yritti pakottaa suoristamaan ryhtiä, valmistautumaan puolustukseen. "No? Mitä sitten? Mitä te sanoitte?"

Kalle nautti tilanteesta, pitkitti sitä, sytytti sätkän. "No, minä tietenkin sanoin - ", Kalle vetäisi henkäyksen savua, "että rouvalla on lapset hyvin hoidettuna, pukeekin ne aina kauniisti."

Anna hymyili, yritti sitä vähän pidätellä, mutta ei kyennyt, vaan hymyili vielä ylittäessään kadun Kurjen Herkkuun.