Elokuun lopussa Anna aloitti kolmannen luokan. Hän jaksoi jo keskittyä läksyihin viime vuotta paremmin. Lukukirjassa oli mielenkiintoisia tarinoita, ja niistä hän sai innostuksen lainata sairaalan kirjastosta Mestaritontun seikkailut, Lukemisia lapsille, Pienen merenneidon ja muita tarinoita. Hän yritti saada päähänsä kertotauluja ja lintulajeja. Aika kului aiempaa paremmin, kun läksyissä oli enemmän tehtävää.

Syyskuun lopussa Anna täytti yhdeksän vuotta. Sen kunniaksi osastolla tarjoiltiin mehua ja korvapuusteja. Hoitaja Helena ojensi hänelle suklaalevyn ja kortin sekä muutaman osaston lasten tekemän piirroksen. 

Viisi päivää myöhemmin äiti tuli sairaalaan suuri kassi mukanaan ja hymyili. Anna heitti läksykirjat syrjään ja juoksi äidin syleilyyn.

“Anna, sä pääset nyt kotiin”, äiti sanoi ääni hiukan värähtäen. 

Anna puristi äitiä vielä lujempaa. Kyyneleet alkoivat kirvellä ja norua poskille ja äidin takille.

Hoitaja auttoi pakkaamaan Annan tavarat. Tyttö juoksenteli toverin luota toisen luo eikä oikein tiennyt mitä olisi sanonut. Niinpä hän sai toisteltua vain: “Mä pääsen kotiin. Mä pääsen kotiin.” Hän ei ikinä kaipaisi sairaalasta ketään. Hän haluaisi unohtaa koko vuoden. Hän ei tiennyt ketään, joka olisi joutunut asumaan parantolassa kokonaisen vuoden, mutta nyt hän oli terve ja pääsisi takaisin tavalliseen kouluun.

Hilja puki hänen ylleen mukanaan tuomansa tummansinisen, topatun talvitakin. Äiti oli itse ommellut sen, se oli pitkä, liian suuri ja muutoinkin ruma, mutta pakkohan se oli laittaa, koska päivät olivat jo viilenneet. Työvuorossa olleet hoitajat halasivat käytävällä Annaa vuorollaan. Vaikka he hymyilivät, heidän silmänsä kiilsivät kosteina.

Matka kotiin taittui junassa istuen. Anna ei ollut ennen junassa ollutkaan, ja hän puhua pälpätti koko ajan. Pian Hilja jo kehotti häntä rauhoittumaan. Olihan jännittävää, tuntisivatko kaverit hänet vielä. Olivatko asiat koulussa niinkuin ennenkin? Opettaja ainakin oli vaihtunut. Oliko kotona tehty jotain muutoksia, vaikkapa maalattu seinät? Verhoista äiti oli puhunut, ja nyt Anna näkisi ne.

Junamatkan jälkeen kävely rataa pitkin kotiin tuntui raskaalta. Aiemmin hän oli lukemattomat kerrat loikkinut ratapölkyltä toiselle. Jalka oli ennen ollut kevyempi. Siitä hän tiesi, ettei ollut vielä entisensä. Radanvarren talojen pihoissa ja ikkunoissa katseet seurasivat Hiljan ja Annan kulkua. Hän ei olisi halunnut tätä huomiota. Kaikki näkivät hänen nyt viimein palaavan sairaalasta, eikä hän olisi halunnut kenenkään näkevän. Eikä ainakaan tässä takissa, joka muistutti sängyn täkkiä.

Raiteilla asteli vastaan Annaa neljä vuotta vanhempi Matti, joka oli kasvanut niin paljon pituutta, että häntä oli vaikea edes tunnistaa. Ei ehkä olisi tunnistanutkaan, mutta Matti hymyili, ja hänen hymynsä oli sama kuin ennenkin. Hän tervehti Annaa niin iloisesti, että kaikki harmi kaikkosi hänen mielestään. Matti oli joskus antanut Annalle suukon ja tuonut nukenkin, ja Matin ilo hänen paluustaan sai hänet hämilleen.

Junassa Anna oli suunnitellut juosta heti naapuriin leikkimään, mutta nyt mielessä oli vain päästä vuoteeseen. Häntä oli alkanut jännittää, mitä kaikille pitäisi sanoa, miten aloittaa. Aikuisetkin varmaan haluaisivat koko ajan kysellä sairaalasta ja hänen kamalasta taudistaan, eikä hän jaksaisi puhua siitä. Hänhän oli päättänyt unohtaa.

Kun kotimökki tuli näkyviin, Anna hämmästyi, miten pieni ja harmaa se olikaan. Hän muisti sen olleen paljon suurempi. Hän astui narahtavasta ovesta sisään varovasti kuin olisi tullut outoon kyläpaikkaan. Tupakin oli pienempi kuin ennen! Oliko pihaan hänen poissaollessaan kuljetettu entistä pienempi mökki? Kyllä se kuitenkin sama oli, puuhella oli paikoillaan, kattilat, pannut ja ämpärit. Ikkunassa oli kuin olikin äidin kuvailemat uudet verhot, joissa risteili valkoisella pohjalla vihreitä ruutuja. Mutta vaikka ne oli vedetty sivuun, oli sisällä hämärää. Synkkää. Tällainenko hänen kotinsa oli aina ollut? Siistiksi kuurattu mutta varjoinen. Sairaalan huoneet olivat suuria, korkeita ja valoisia. Tänne ei valo yltänyt. 

Hilja teki Annalle voileivän siksi aikaa, kun perunat kiehuisivat. Hän oli edellisenä päivänä valmistanut yhtä Annan mieliruuista, lihapullia. Anna ei jaksanut purkaa kassistaan ulos mitään, vaan käpertyi sänkyyn filtin alle kuuntelemaan perunoiden pulputusta ja nukahti.

Äiti kiroili kuin sahatyömies, ja sellainenhan hän olikin. Anna ei ennen ollut edes huomannut kiroilua, mutta nyt se oli ärsyttävää. Sairaalassa ei kiroiltu. Äidin puhetapa loukkasi häntä niin syvästi, että hän uhkasi lähteä takaisin sairaalaan. Muutenkaan kotona ei tuntunut siltä, että kaikki olisi ollut hyvin. Äiti oli hiljainen, ei jutellut ja naurattanut lapsiaan, niin kuin hoitajat sairaalassa. Ei ehdottanut uusia leikkejä tai kehottanut lähtemään kirjastoon etsimään lukemista. Parantolassa elettiin kotitorppaan verrattuna kuin kuninkaan hovissa, aikuiset olivat rauhallisia ja pitkämielisiä eikä ketään tarvinnut pelätä. Täällä vallitsi vielä pula-aika, Anna tiesi. Sairaalaan oli saatu parempaa ruokaa ja tavaroita kuin tavallisiin koteihin.

Parin päivän ajan Anna yritti totutella vieraan tuntuiseen elämään kotona, sitten oli aloitettava kolmannen luokan käynti Jalonojan koulussa. Hänet kirjattiin toistamiseen koulun oppilaaksi 8. lokakuuta 1947. Ensimmäisenä päivänä häntä suorastaan pelotti mennä kouluun. Hän käveli aivan Ossin kintereillä toivoen, että häntä ei edes huomattaisi. Mutta eihän se tietenkään onnistunut. Lapset juoksivat joka suunnasta hänen luokseen jo ennen koulun pihaa.Se ei kuitenkaan tuntunut niin pahalta kuin hän oli pelännyt. He eivät tyrmänneetkään häntä kysymyksillä ja ihmettelyillä, vaan kikattelivat ja hyppelivät ja varasivat hänet mukaan leikkeihin joka välitunnille.

Uusi opettaja Anna-Liisa Malinen näytti upealta. Hänellä oli marjanpunainen neulepusero ja hame, ja hän oli rullannut hiuksensa kiharoille. Opettajan oma poika Pekka kävi samaa luokkaa Annan kanssa. Pojallakin oli siistit vaatteet ja tyyni käytös. Kaverit kertoivat, että opettajan mies oli ollut kapteeni, mutta kaatunut sodassa. Se tuntui Annasta murheelliselta ja sai hänet pitämään opettajasta entistäkin enemmän.

Annan mukana kouluun toimitettiin lääkärin kirjoittamat toipilasohjeet. Hän ei saisi koko elämänsä aikana urheilla eikä rasittaa itseään liikaa. Hänen mainittiin suorittaneen toisen luokan sairaalassa, mutta olleen välillä pois opetuksesta, mikä saattaisi näkyä oppimisessa vielä pitkän ajan päähän. Myös varoitettiin, että Annan sielullinen tasapaino saattaisi olla herkkä, ja hänen pitäisi elää mahdollisimman säännöllistä elämää.

Anna oli muiden oppilaiden silmissä poikkeuksellinen ja kiinnostava tapaus, sillä oppilaina ei ollut monta vakavan tuberkuloosin sairastanutta. Varmasti kylilläkin puhuttiin hänestä. Liikuntatunneilla hän sai osallistua kevyihin pallopeleihin ja voimisteluun, mutta ei urheiluun, kuten juoksuun tai hiihtoon, ja se harmitti häntä. Erityisesti häntä suretti, ettei hän päässyt esiintymään voimistelujuhliin, sillä hän olisi ollut notkea ja taitava.

Opettaja päätti huhtikuussa testata Annan urheilukieltoa. Tai ehkä hän unohti sen. Hän otti Annan mukaan sadan metrin juoksuun hiekkatietä pitkin. Tyttö jäi pian muista jälkeen, jalat tuntuivat kankeilta ja horjuvilta. Yhtäkkiä ne pettivät alta ja hän lysähti tielle. Opettaja juoksi pelästyneenä hänen luokseen eikä enää sen koommin ryhtynyt uhmaamaan lääkäreiden ohjeita.