Satalinnan parantolan portaita oli vaikea kiivetä. Kun Anna hengästyi ja joutui pysähtymään, Hilja nosti hänet syliinsä. Lääkärin huoneessa hänet riisuttiin alusvaatteilleen, ja hän paleli niin että käsivarret ja reidet menivät kananlihalle. Hoitaja mittasi ja punnitsi hänet samalla kun lääkäri kyseli Hiljalta ja kirjasi muistiin loputtomasti tietoja. Anna istutettiin äidin syliin ja hänen kyynärtaipeeseensa pistettiin paksu neula. Kun hän alkoi huutaa, hänet komennettiin pysymään paikoillaan. Hän ei voinut katsoa, mitä neulalla tehtiin, mutta kun kidutus loppui, hän näki hoitajalla telineessä kolme lasiputkellista verta.

Anna vietiin pesuhuoneeseen, jossa hän paleli kovin, vaikka ammeen vesi oli lämmintä. Hänelle puettiin pitkät, paksut sukat sekä sairaalan mekko, joka oli paksua ja pehmeää puuvillaa. Sairaalan tossut jalassa ja käsi äidin kädessä Anna seurasi jännittyneenä hoitajan perässä valtavan suureen ja korkeaan huoneeseen, jonka seinät oli maalattu vaaleanruskeiksi. Huoneessa oli kymmenen kolhiintunutta rautasänkyä, ja jokaisessa majaili suunnilleen Annan ikäinen tyttö. Anna peiteltiin sänkyyn paksun, harmaan villafiltin ja puhtaanvalkoisen lakanan alle. 

Kun Hilja ryhtyi tekemään lähtöä, Anna alkoi itkeä ja huutaa kauhuissaan. Äidin oli kuitenkin mentävä. Kun hän vielä kurkisti ovelta takaisin, Anna kiljui perään: 

“Äiti, vie mut kotiin! Mä en jää tänne! Älä jätä mua tänne!”

Satalinnan parantolan portaita oli vaikea kiivetä. Kun Anna hengästyi ja joutui pysähtymään, Hilja nosti hänet syliinsä. Lääkärin huoneessa hänet riisuttiin alusvaatteilleen, ja hän paleli niin että käsivarret ja reidet menivät kananlihalle. Hoitaja mittasi ja punnitsi hänet samalla kun lääkäri kyseli Hiljalta ja kirjasi muistiin loputtomasti tietoja. Anna istutettiin äidin syliin ja hänen kyynärtaipeeseensa pistettiin paksu neula. Kun hän alkoi huutaa, hänet komennettiin pysymään paikoillaan. Hän ei voinut katsoa, mitä neulalla tehtiin, mutta kun kidutus loppui, hän näki hoitajalla telineessä kolme lasiputkellista verta.

Anna vietiin pesuhuoneeseen, jossa hän paleli kovin, vaikka ammeen vesi oli lämmintä. Hänelle puettiin pitkät, paksut sukat sekä sairaalan mekko, joka oli paksua ja pehmeää puuvillaa. Sairaalan tossut jalassa ja käsi äidin kädessä Anna seurasi jännittyneenä hoitajan perässä valtavan suureen ja korkeaan huoneeseen, jonka seinät oli maalattu vaaleanruskeiksi. Huoneessa oli kymmenen kolhiintunutta rautasänkyä, ja jokaisessa majaili suunnilleen Annan ikäinen tyttö. Anna peiteltiin sänkyyn paksun, harmaan villafiltin ja puhtaanvalkoisen lakanan alle. 

Kun Hilja ryhtyi tekemään lähtöä, Anna alkoi itkeä ja huutaa kauhuissaan. Äidin oli kuitenkin mentävä. Kun hän vielä kurkisti ovelta takaisin, Anna kiljui perään: 

“Äiti, vie mut kotiin! Mä en jää tänne! Älä jätä mua tänne!”

Anna itki vielä äidin lähdettyä. Siitä ei tahtonut tulla loppua lainkaan. Hän ei syönyt eikä juonut, vain itki ja huusi. Samassa huoneessa ollut vaaleahiuksinen tyttö lähestyi Annan sänkyä ja alkoi tehdä temppuja, kuperkeikkoja ja pyllistyksiä. Hän ilveili naamallaan, koski Annan käsivartta ja elehti katsomaan. Pian Anna ei enää voinut muuta kuin töllistellä touhua, ja kohta jo vähän naurattikin.

Ensimmäisinä päivinä häntä tutkittiin ja rinta kuvattiin valtavalla röntgenlaitteella. Oikea keuhko oli täynnä varjostumaa ja vasemmassakin sitä oli isolla alueella. Lisäksi hänellä oli keuhkoputkentulehdus ja keuhkopussissa vettä.

Hyväkuntoisemmat lapset saivat vapaasti leikkiä ja juosta ulkona. Mutta jos oli kuumetta, joutui pysyttelemään sängyssä. Lapset osasivat mitata itse kuumeensa joka päivä, hoitaja tarkasti lukeman, ja potilas sai ravistaa mittarin takaisin alas. Annalla oli kuumetta ja hän torkahteli sängyssä ympäri vuorokauden, mutta virkeämpinä hetkinä sieltä oli mukava seurata toisten lasten touhuja.

Muutama päivä sairaalaan tulon jälkeen olo vain kurjistui ja kuume nousi ja nousi. Tytölle oli kehittynyt keuhkokuume. Hän ei jaksanut enää pysyä hereillä eikä tajunnut, mitä ympärillä tapahtui. Välillä hän tunsi makaavansa muhkuraisten kivien päällä, välillä päätyneensä ulos pakkaseen. Hän houraili. Hoitaja kasteli pyyhkeen kylmällä vedellä ja levitti sen lapsen rinnan päälle, uudelleen ja uudelleen.

Anna havahtui, kun osaston tytöt ja pojat olivat hänen sänkynsä ympärillä. Joka puolella kiilui ihmetteleviä ja huolestuneita silmäpareja. Oliko hän huutanut tai vaikertanut? He arvelivat hänen nyt kuolevan, ja se harmitti. Hän ei aikonut kuolla, ei halunnut. Hän aikoi päästä äidin ja veljien luo, tänne ei nyt voinut kuolla. 

Yhtenä loputtomista, sekavista vuorokausista hän tajusi pissanneensa sänkyyn. Se hävetti. Hän itki väsyneesti, itki ja yski eikä ääntäkään tahtonut tulla, kun hoitaja vaihtoi lakanoita. Keuhkokuumeen kourissa Anna heittelehti, paleli ja hikoili kaksi viikkoa. 

Ainoa lääke, jota sairaalassa oli antaa, oli C-vitamiini ja rautatabletit. Tärkeä osa hoitoa oli säännöllinen päivärytmi, mutta keuhkokuumeen hellitettyäkään Anna ei olisi millään jaksanut aamuisin nousta pesulle ja puurolle. Onneksi sai kuitenkin nukkua päiväunia, yleensä ulkona. Jollei sää sallinut lepoa parvekkeella, niin nukuttiin hallissa, jonka suuret ovet parvekkeelle avattiin. Kylmimpinä talvipäivinä puettiin ylle ulkovaatteet ja pujahdettiin lampaanturkismakuupusseihin.

Satalinnan lastensairaala. Kuva: Antti Suominen 1978, Satakunnan museo, Satakunnan Kansan kuva-arkisto.

Anna kirjoitettiin oppilaaksi Satalinnan parantolan kansakouluun 23. lokakuuta 1946. Opettajana toimi kyttyräselkäinen Aino Ollila. Läksyjä tehtiin osastolla voinnin mukaan.

Tyttöjen huoneeseen tuli potilaaksi myös kaksi aikuista naista. Orvokki oli jo neljänkymmenen ikäinen, Lahja vähän nuorempi. 14-vuotiasta Liisaa ei ollut vielä siirretty teinityttöjen osastolle. Hänellä oli tuberkkelikyhmyjä kainaloissa ja nivusissa, ja niihin vaihdettiin jatkuvasti siteitä. Liisa istui tai makasi aina sängyssään. Hänellä oli kiehtova kokoelma värikkäitä silkkinauhoja, jotka oli silitetty liukkaan välkehtiviksi. Hän esitteli nauhojaan toisille tytöille, piteli ja järjesteli niitä aikansa kuluksi. Liisalla oli pikkulasten huoneessa 5-vuotias veli, joka oli hyvin huonossa kunnossa. Veljeä hän kävi katsomassa silloin kun jaksoi olla hetken jalkeilla. Kun pikkuveli kuoli, Liisa itki lohduttomasti monta päivää.

Pikkulasten huone oli tyttöjen ja poikien huoneen välissä. Joskus tytöt laitettiin hoitamaan pienempiä. Osastolla oli kiharapäinen mustalaistyttökin. Erään marraskuisen päivälepohetken aikana kaksivuotias poika Puttonen heräsi parvekkeella kesken unien, kiipesi kaiteelle kurkottelemaan ja lipesi. Hän putosi alas jäätikölle. Hoitajat syöksyivät järkyttyneinä hakemaan hänet pihalta, mutta hän oli jo noussut kontalleen ja itki riipivästi. Myöhemmin huomattiin, että hänen jo sujuvasti alkanut puhetaitonsa muuttui änkytykseksi. Annaa pojan onnettomuus suretti, ja hän muistutteli poika Puttoselle, ettei enää koskaan saa kiivetä vaarallisiin paikkoihin.

Joka ilta Anna rukoili, että Jumala tekisi hänet terveeksi ja hän pääsisi jo kotiin. Mutta alppivalohoitokaan ei tuntunut edistävän hänen asiaansa. Talvella lapset aseteltiin suureen saliin makaamaan alasti ympyrän muotoon, silmät peitettiin mustilla lapuilla, ja isot lamput katossa kytkettiin hehkumaan. Tarkoituksena oli saada keho muodostamaan D-vitamiinia.

Oman sängyn vieressä potilailla oli pieni kaappi, jossa sai säilyttää tavaroitaan. Jokaiselle jaettiin kuukausittain kilon pussi sokeria. Kun äiti silloin tällöin kävi Annaa katsomassa, hän toi keitettyjä munia ja mustikkapiirakkaa, ja joskus niitä pilaantui kaappiin. Hoitajien huomattua että tuliaiset eivät maistuneet Annalle he jakoivat lupaa kysymättä niitä pikkulapsille.

Annalla oli kiusallinen ongelma. Hän oli tuonut kotoa mukanaan ärsyttäviä matkakumppaneita, päätäitä. Samanikäinen Leena oli juuri ajettu täiden takia kaljuksi, eikä Anna halunnut samaa kohtaloa. Täit kutittelivat päänahkaa, mutta hän raapi niitä salaa eikä uskaltanut kertoa niistä kellekään.

Sairaalan lähellä oli joki ja saunapaikka, mutta potilaat eivät päässeet saunaan. Lapset kuurattiin puhtaiksi kylpyammeessa. Oli myös pesuhuone, jossa oli useita lavuaareja. Pikkulapset tekivät asiansa pottiin, joita oli rivissä käytävällä. Isommat lapset viihdyttivät usein pieniä pottaistunnon ratoksi. Annan oli vaikea ymmärtää koko touhua, kun monilla ei selvästikään ollut edes hätä. Sitten kun jollakulla oli hätä, se kuitenkin tuli housuihin. Isommille oli vesivessat, mutta talvella putket usein jäätyivät. Pönttöjen tukkeutumisen huomasi helposti, kun ne täyttyivät pissalla ja pinnalla kellui kakkapötköjä. 

Pikkulapset ruokailivat omassa salissaan pyöreiden pöytien ääressä, ja siinäkin isommat usein auttoivat. Isot tytöt ja pojat söivät alakerran ruokasalissa. Ruoka oli hyvää. Perunaa, lihapullia, hernekeittoa, lihaa, kastikkeita ja puolukkaa tarjottiin usein. Ruoka maistui Annalle hyvin, mutta hän ei kehdannut syödä niin paljon kuin olisi halunnut, sillä kotona oli aina terotettu, että ruokaa pitää jättää toisillekin. 6-vuotiaalle Maijalle ei sen sijaan ruoka maistunut. Hoitaja syötti häntä puoliväkisin, sai ajettua annoksen ruokaa suuhun, mutta tyttö oksensi sen lautaselle. Maija huusi jo täyttä kurkkua, kun hoitaja syötti sen hänelle uudelleen. Anna seurasi touhua sivusilmällä, yritti keskittyä omaan annokseensa, muttei enää saanut nieltyä palaakaan.

Alakerrassa oli teinitytöille oma sali. He olivat saaneet koristella sitä mieleisekseen. Ikkunoissa oli värikkäät verhot ja jokaisella erilainen päiväpeite sängyllään. Jonkun kotiväki oli tuonut huoneeseen putkiradion, josta kuului vaimeana milloin Tulisuudelma tai Kuubalainen serenadi. Talon nuoret pojat saivat käydä juttelemassa ja pelailemassa tyttöjen kanssa. Anna oli hoitajan pyynnöstä viemässä teinien osastolle vanhoja Seura-lehtiä, kun hän näki yhden tytöistä juomassa käytävän altaalla kylmää vettä. Tyttö suoristautui, seisoi hetken paikoillaan ja sitten aivan yllättäen kaatui suoraan selälleen. Anna juoksi kertomaan hoitajalle, että kylmä vesi sai tytön pyörtymään.

Joulun alla Annan huonekaveri, teinityttö Liisa sai kurkkumädän. Se tiedettiin pahaksi taudiksi, sillä se oli helposti tarttuva ja vain puolet sen saaneista selvisi hengissä. Liisa oli siirrettävä eristykseen Kivitaloon. Hän huusi ja vastusteli, ei olisi millään halunnut sinne. Hän itki epätoivoisena, että sinne kuolee. Ja niinhän siinä sitten kävi. Liisaa eivät lapset enää nähneet, sillä hän kuoli tuberkuloosisairaalan eristysosastolla.

Joulukuussa myös Annan tila heikkeni. Hän heräsi kovaan kurkkukipuun. Kuume oli noussut. Lääkäri totesi hänen kurkussaan angiinaan viittaavia pilkkuja, ja hänet vietiin eristykseen pieneen huoneeseen. Kurkku oli niin kipeä, ettei hän halunnut niellä edes vettä. Kaksi päivää sairastettuaan Anna vajosi niin huonoon kuntoon, että hän vain itki ja vaikersi ja yritti huutaa äitiä, mutta kurkusta tuli vain pientä kähinää. Silmiä vihloi ja joka puolelle ihoa oli noussut punaisia läiskiä. Välillä hän havahtui hätkähtäen, kun hoitaja tai lääkäri touhusi hänen sänkynsä vieressä, mittasi tai kuunteli hänen kehoaan. Angiinan lisäksi hän oli saanut myös tuhkarokon.

Anna näki näkyjä. Hän koki ihanan unen, kuin äiti olisi istunut hänen vierellään ja silittänyt hänen poskeaan karhealla, mutta lempeällä kädellä. Häntä itketti, äitiä oli ollut niin kauhea ikävä. Nyt näky yritti puhua, näky pyyhki silmiään eikä oikein tiennyt mitä olisi sanonut.

“Terveyssisar kävi”, äiti lopulta sanoi, ja se ehkä oli äiti ihan oikeasti, ja äiti puristi nenäliinaa nyrkkiinsä. “Lääkäri oli täältä soittanut, että nyt pitää tulla sua Anna... katsomaan.”

Anna itki ilosta, koska äiti oli tullut. Äitiä hän oli niin kaivannut. Ja hän itki raastavaa oloaan. Ja pelkoa jostain, joka äidin sanoihin sisältyi. Kurkku oli kipeä, silmiin vihloi ja pää oli halkeamassa, eikä hän jaksanut enää olla näin sairas. Ei jaksaisi enää kauan.

Ehkä äidin käynnillä oli jokin vaikutus, sillä vaikka Anna jäi itkemään hänen peräänsä, alkoi seuraavina päivinä kuume vähä vähältä hellittää. Ihottuma kutisi, kurkkukipu alkoi pehmentyä. Valo ei enää polttanut silmiä. Vajaan kahden viikon eristyksen jälkeen Annan sänky työnnettiin takaisin tyttöjen saliin. Oli ihanaa nähdä kaikki kaverit, vaikka hän ei vielä jaksanutkaan mitään. Häntä ei viety Kivitaloon niin kuin Liisa, vaan hän parani.

Hoitajat olivat Annan sairastaessa huomanneet hänen täiongelmansa. Nyt kun Anna jaksoi jo istua paikoillaan, hoitaja Helena kertoi, että hiukset täytyy leikata. Anna pelästyi, tarrasi kaksin käsin kiinni hiuksistaan ja nyyhkäisi, että hänestä ei saa tehdä kaljua. Mutta ei Helena sitä suunnitellutkaan. Hän kertoi lyhentävänsä ne polkkamalliin, ja sen jälkeen pää hoidettaisiin pariin kertaan Täystuholla ja kammattaisiin täikammalla. 

“Lupaatko?” Anna varmisti.

“Kyllä kyllä. Leikkaan vain tähän, leukaan asti.”