Annan naapurissa asui perhe, jossa oli kolme tytärtä. Terttu ja Hellin olivat jo melkein aikuisia. Heidän äitinsä Alli oli mennyt uusiin naimisiin juopporetkun Erkin kanssa ja saanut Tuulan, joka oli nyt neljävuotias. Erkki oli kauppamatkustaja ja usein pois kotoa. Rahat hän käytti viinaan, ja perhe kärsi monenlaista puutetta. Kun isä tuli kotiin, ostettiin vähän parempaa ruokaa.

He olivat asuneet mökissä parin vuoden ajan. Kun Anna kävi kylässä, vaelsi Alli huoneesta toiseen niin laihana, että päällä roikkuvat vaatteet näyttivät kuuluvan jollekulle toiselle. Mutta viime viikkoina hän oli ollut vuoteen omana. Vähän väliä hän sai yskänkohtauksen ja sylki sitkeää limaa paperinenäliinaan. Sen hän taitteli hitain liikkein paperipussiin. Hän makasi sängyssä voipuneena ja poltti tupakkaa. Kun oli parempi päivä, hän nauroi, jutteli ja vitsaili lastensa kanssa.

Alli sairasti niin pitkälle edennyttä tuberkuloosia, että hänet oli päästetty loppuelämäkseen sairaalasta kotiin. Vielä vuoteellaan hän tuli raskaaksi ja synnytti neljännen tyttären, Tuulikin. Lapsi peri äidiltään luonnonkiharat, tummat hiukset.

Kuusitoistavuotias Hellin oli mukavaa seuraa, ja pienen Tuulan kanssa Anna kävi leikkimässä lähes päivittäin. Anna hoiteli ja kutitteli myös mielellään vauvaa. 

Keväällä Anna poimi metsästä jäätyneitä puolukoita, koska hän toivoi niiden auttavan Allia parantumaan. Joskus hän sai viedä kotoaan ruokaa Allille ja hänen lapsilleen, koska heillä ei aina ollut mitään. Alli ei jaksanut laittaa ruokaa. Kun Anna astui ovesta sisään, pikkutytöt saattoivat istua keskellä lattiaa syömässä nälkäänsä hampparinväärää. Anna oli vasta seitsemänvuotias, mutta ymmärsi ihmetellä, miksi muut kyläläiset eivät käyneet Allin mökissä auttamassa.

Juhannuksen alla satoi päiväkausia, ja ojat olivat täyttyneet vedestä. Nyt aurinko kuitenkin kuumotti ihanasti, ja vedet olivat lämmenneet. Ojassa oli laaja syvännealue, jossa pystyi jopa uimaan. Anna leikki sen penkalla Tuulan ja koulukaverinsa Helin kanssa. Tuula nousi kyykystä näyttämään löytämäänsä oksanhaaraa Annalle, mutta samassa Heli juoksi ja törmäsi Tuulaan takaapäin niin, että lapsi loiskahti pää edellä ojaan. Hän ei osannut uida. Penkka oli jyrkkä eikä hän olisi mitenkään päässyt itse sieltä ylös. Anna ei miettinyt paria sekuntia kauempaa, kun hän pudottautui vaatteet päällä ojaan ja puski Tuulan sieltä ylös. Kun hän konttasi itse perässä, hän oli niin järkyttynyt, että tärisi vielä koko matkan saattaessaan Tuulan kotiin.

Allin kunto huononi huononemistaan. Hänellä oli jatkuvasti kuumetta, eikä hän enää juurikaan noussut vuoteesta. Elokuussa, kun Anna tapansa mukaan juosta kipitti hakemaan Tuulaa leikkimään, oli pihalle kokoontunut väkeä ja hevoskärry. Anna seisahtui portin vieressä kasvavan koivun alle katsomaan. Kaksi miestä kantoi talosta ulos paarit, joilla makasi joku. Anna arveli, että se oli Alli, mutta hänet oli peitetty lakanalla päästä varpaisiin. Nyt he vievät hänet sairaalaan, Anna tuumi. Tytöt seurasivat perässä ja itkivät. Tuulikki oli Hellinin sylissä ja katseli ihmeissään ympärilleen, mutta kaikki muut itkivät silmät punaisina. Alli oli kuollut.

Lähiviikkoinakaan ei tyttöjen isää näkynyt mökissä, mutta joitain kyläläisiä kävi. Tavaroita ja vaatteita pakattiin, ja yksi kerrallaan tyttäret muuttivat pois. Eläkkeelle jäänyt Lyydia, jonka oma tytär asui perheineen jo muualla, otti luokseen nelivuotiaan Tuulan. Ojalan perhe, jonka lapset niinikään olivat jo aikuisia, otti hoiviinsa pikku Tuulikin. Hellin ja Terttu lähtivät omille teilleen. Hellin ei mennyt koskaan naimisiin, mutta hän piti tiiviisti yhteyttä pikkusiskoihinsa ja huolehti heistä omalta osaltaan. Terttu avioitui ja odotti jo esikoistaan, kun hänellä todettiin tuberkuloosi. Hän synnytti lapsensa tuberkuloosisairaalassa.

Pian Allin kuoleman jälkeen elokuun lopussa 1946 Annalla alkoi toinen luokka. Häntä vaivasi sitkeä yskä, mutta opettaja kielsi häntä yskimästä luokassa. Se oli hyvin vaikeaa. Tyttöä ahdisti oppitunneilla, kun liman kutitusta ja polttelua oli melkein mahdotonta pidätellä. 

Liikkeellä oli huolestuttavassa määrin tuberkuloosia, ja koulussa järjestettiin rokotuskampanja. Terveyssisar pisti kaikille kylän lapsille piikin vasempaan olkavarteen. Annalla rokotuskohta alkoi jo parin päivän päästä tulehtua ja märkiä. Koko käsivarsi oli kipeä ja punoittava. Rokotuspaukama mäti päiväkausia, ja Hilja puhdisti sitä keitettyyn veteen kastetuilla lakananpaloilla. Yskäkin vaivasi edelleen. Lopulta Annalle nousi kuume. 

Hän oli ollut jo toista viikkoa pois koulusta, kun opettaja Ellen Perttala pysäköi polkupyöränsä kotipihaan. Anna ei kuitenkaan ollut sängyssä lepäämässä, vaan hän oli huterin jaloin talsinut naapuriin leikkimään. Oli kurjaa sairastaa yksin. Kun Hilja viimein tuli töistä kotiin, opettaja istui tuvan pöydän äärellä, katsoi häntä vakaasti ja sanoi, että Anna pitää viedä lääkäriin.

Anna istui huojahtelevalla pyörän tarakalla, kun äiti polki kohti terveystaloa. Äidin ikäisellä lääkärillä oli ruskeat hiukset löysällä nutturalla ja valkoinen takki. Hän pyysi Hiljaa riisumaan Annan paidan ja painoi viileän stetoskoopin rintaa vasten. Hän kuunteli monesta eri kohdasta. Hän otti lasipurkin, laittoi pieneen sideharsotaitokseen puutikulla tuberkuliinikoesalvaa ja kiinnitti lapun laastarilla tytön ihoon rintalastan kohdalle. 

Viikon päästä Hilja vei Annan uudelleen lääkäriin, ja laastari irrotettiin. Sen alle oli noussut paukamia. Lääkäri laittoi kuumemittarin Annan kielen alle ja kuunteli keuhkot. Hän tutki kurkun ja korvat. Hän istui tuoliinsa, asetteli stetoskoopin ja muut tutkimuslaitteet pienelle sivupöydälle ja suuntasi Hiljaan vakavan katseen. Hän kertoi, että Annalla on tuberkuloosi. Hiljan rintaa kouraisi eikä hän sanonut mitään, puristi vain käsiään tiukasti sylissään. Anna katsoi äitiä ja lääkäriä, ja jokainen pieni ele piirtyi hänen mieleensä. Lääkäri otti hyllystä tyhjän lomakkeen, kostutti mustekynän ja alkoi kirjoittaa lähetettä Satalinnan parantolaan.

Jalonojan kansakoulun kirjanpitoon Anna merkittiin eronneeksi 3. lokakuuta 1946. Hän oli viikkoa aiemmin täyttänyt kahdeksan vuotta. Äiti oli pakannut Annan siisteimmät vaatteet, kankaasta ommellun nuken ja pienen virsikirjan kassiin, joka nökötti nyt kuorma-auton lavalla hänen jalkojensa välissä. Anna nojasi voipuneena äitiin, joka oli kietonut kätensä hänen rintansa yli. Auton lava oli katettu pressulla, mutta syksyn kylmyys viilensi nopeasti kädet ja jalat, ja Anna sai rajuja puistatuksia. Ylämäessä Kauvatsanjoen jälkeen auton vauhti hidastui, se pysähtyi ja alkoi luisua hitaasti taaksepäin. Anna jäykistyi ja vääntäytyi istumaan nähdäkseen ulos. Pressunraosta pilkisti kaistale jokea.

“Äiti!” Anna huudahti, “Me luisutaan jokeen!”

“Ei luisuta”, äiti tyynnytteli, “Nojaa nyt rauhassa tähän vaan.”

Anna pani merkille, että äiti oli hiljainen. Ehkä häntäkin pelotti. Kyllä häntä varmasti pelotti, olihan isoveljien, Mikon ja Einon isä kuollut keuhkotautiin kauan sitten. Frans oli ottanut osaa kapinaan ja häntä oli silloin puukotettu rintaan. Äiti oli monet kerrat manaillut, että keuhkotauti johtui puukotuksesta. Että siitä oli jäänyt keuhkoon jokin vaurio, johon tauti tunkeutui. Fransia oli ensin hoidettu sairaalassa, mutta kun häntä ei saatu parannettua, hänet lähetettiin kotiin kuolemaan. Aivan kuten naapurin Alli.

Varmaan minäkin kuolen, Anna ajatteli. Menen taivaaseen pienen siskon ja veljen luo, joita en koskaan edes ole nähnyt. Veikko ja Airi kuolivat jo vauvoina hinkuyskään ja kurkkumätään, ja ehkä keuhkotauti muuttaa minutkin enkeliksi. Annan silmiin piirtyi sinikantisen vihon sivulle liimattu kiiltokuva pulleasta enkelistä, jolla oli pienet, vaaleat siivet ja kultainen tukka. 

Vilunväristys ja auton heilahtelu ja kolina saivat Annan katseen siirtymään muihin matkustajiin. Hän yritti olla yskimättä, olihan opettaja niin monta kertaa siitä huomauttanut. Moottorin murina tuuditti hetkittäin kevyeen uneen. Hilja puristi häntä mutta ei puhunut mitään.

Matka Harjavaltaan kesti yli tunnin. Annan jäsenet olivat jäykät ja pää kipeä, kun hänet lopulta nostettiin alas lavalta. Jalat horjuivat, kun hän kulki äidin rinnalla kohti valtavaa sairaalarakennusta. Kurkkua kuristi.

 Kuva: Kuva Pekka Kyytinen 1954, Museovirasto, kansatieteen kuvakokoelma.