Annan ja perheeni tarinaa
Aarre sodassaLauantai 7.11.2020 klo 9.00 - Tiina Pihlajamäki Lokakuussa 1939 Suomen armeija määräsi täytäntöön ylimääräiset kertausharjoitukset, mikä tosiasiassa merkitsi liikekannallepanoa. Aarre saapui ensimmäiseen asevarikko-osastoon 9. lokakuuta ja sai kaulaansa tuntolevyn. Marraskuun 30. päivänä alkoi sota. Aarren joukko-osasto siirrettiin Kajaaniin Pohjois-Suomen ryhmän huoltomuodostelmaan. Hän teki sitä mitä osasi parhaiten, huolehti aseseppänä ja asemestarina sotilaiden taistelukyvystä Saarikylän ja Kuusamon alueilla. Aina kun oli rauhallista aikaa, hän kirjoitti Götalle kirjeitä ja luki kihlattunsa kaipaavia vastauksia yhä uudelleen ja uudelleen.
Kun Aarre pääsi käymään lyhyellä kotilomalla, äiti läksytti häntä: “Lähetä minullekin edes kortti tai jotain sieltä sodasta, että tiedän sinun olevan elossa”. Kolmen viikon päästä Ida sai kuin saikin kirjeen. Hän avasi sen paperiveitsellä, asettui ruokasalin pöydän ääreen, laittoi silmälasit nenälleen ja alkoi lukea. Paperille oli kirjoitettu kolme sanaa: “Yhä elossa. Aarre.” Ollessaan komppaniansa kanssa majoittuneena koululle Aarre asteli pihan perälle vettä heittämään. Silloin hän kuuli äänen, siristi silmiään, näki kaukaa lähestyvän, yksinäisen Neuvostoliiton tiedustelukoneen, ja juoksi ilmatorjuntakonekiväärin luo. Hän suuntasi konekiväärin kohti lentokonetta ja alkoi tulittaa, jatkoi kunnes tiesi koneen saaneen osuman. Se alkoi savuta ja kieppua ja putosi pellolle puolen kilometrin päähän. Tämän teon johdosta Aarre myöhemmin ylennettiin vääpeliksi viidennen armeijakunnan päiväkäskyllä numero 24/1940. Viimein maaliskuussa 1940 saavutettiin rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa, mutta ehdot tuntuivat aivan kohtuuttomilta, varsinkin Karjalan menetys. Sota oli kuitenkin loppunut, Aarre lomautettiin ja hän pääsi matkaamaan kotiin kihlattunsa, äitinsä ja sisarustensa luo. Runsaan vuoden ajan Aarre sai seurustella rauhassa Götan kanssa ja järjestellä valaisintehtaan asioita kuntoon. Kaikki työntekijät eivät enää palanneet sodan jälkeen, ja tilaukset olivat vähentyneet merkittävästi. Kun maailmantilanne oli epävakaa ja siirtoväen asuttaminen työllisti suuret määrät virkamiehiä, Aarre ja Göta kaipasivat elämäänsä turvaa ja jatkuvuutta, ja heidät vihittiin avioon maaliskuussa 1941.
He hankkivat vuokra-asunnon kauniista, keltaisesta, 1860-luvulla rakennetusta nikkarijugendtalosta Sirkkalankadun ja Neitsytpolun risteyksestä. Onni oli kovin hauras, sillä poliittinen tilanne painoi kaikkien mieltä, ja äiti Ida oli alkanut sairastella. Kauneimman kesän aikaan, juuri juhannuksen alla Aarre joutui jälleen astumaan palvelukseen. Oli vaikea jättää lohduttomasti itkevä, äärimmäisen ahdistunut Göta yksin kotiin. Götan isä oli merikapteeni ja aina ollut paljon pois kotoa, mutta tämä oli eri asia. He olivat vasta menneet naimisiin ja nyt hän menetti miehensä sotilaspuvussa ja vakavana valtion palvelukseen ilman tietoa, milloin he vielä näkisivät. Vaihtoehtoa ei ollut. Meluisasti lonksuttava juna kuljetti aviomiehen 14. divisioonan huoltojoukkojen aseenkorjauskomppaniaan Repolaan. Aarre kirjoitti äidille ja Kertulle kirjeitä. Vaimolleen hän paljasti ristiriitaisia tunteitaan pitkissä, toisinaan lohduttavissa ja toisinaan huolekkaissa kirjeissä ja runoissa. Unikuva Kirjoittanut Aarre Kivelä Unikuvani kaunihin nähnyt oon, kukan kalpean, viel varjossa elämän auringon. Totta hereillä olin, mä tunsin sen nyt uskoinko päivällä unehen. Unikuvani totena pitää sain, olin iloiten riemussa, onnen vain. Join mirhaa huulien taivaitten riuduin onnesta juhlassa rakkauden. Tään Luojakin tiesi, sen arvata voin, koska luontokin silmissäin karkeloi. Nyt kuuntelin säveltä kaiken sen. Kävin unesta unehen nukkuen. Tuhat riemujen riemusta nauttien, kävin elämän keväästä laulaen. Mutt’ maailman miekasta haavan sain, kaikki kaunis oli sittenkin unta vain. Vain kahden kuukauden raskaiden taistelujen jälkeen Aarre sai tietää, että äiti oli joutunut keskussairaalaan. Muutamaa päivää myöhemmin tuli Kertulta sähke.
Äidin kuolema oli Aarrelle musertava uutinen, lähes sietämätön viesti sodan keskelle, sillä äiti oli aina ollut hänelle hyvin läheinen. Aarre sai hautajaisten ajaksi muutaman päivän vapaata palveluksesta. Muistotilaisuuden jälkeen hän kävi yhdessä Kertun kanssa saattamassa Alli-siskon Turun rautatieasemalle.
 Kun itärajalla oli asesepän työssä taukoja, Aarre ehti sairastuvalle auttamaan haavoittuneiden ja loukkaantuneiden hoidossa, ja hän oppi pieniä toimenpiteitä, kuten haavojen sitomisen ja sijoiltaan menneen jäsenen vetämisen paikoilleen. Hän osallistui myös viihdytysjoukkojen toimintaan. He esittivät sketsejä ja näytelmiä. He soittivat ja lauloivat, jotta sodan kauheudet saatettiin ainakin hetkeksi unohtaa. Viina ja tupakka toivat hyvän tuulen hetkiä aina, kun niitä vain onnistuttiin saamaan.
 Toukokuussa Aarrelle myönnettiin ensimmäisen luokan vapaudenmitali. Tunnustuksesta oli vaikea iloita, kun vaimolta tulevat kirjeet alkoivat vaihtua ahdistuneisuudesta yhä oudommiksi ja sekavammiksi. Rakas, ihana Göta voi huonosti. Veli Paavo yritti oman räätälinverstaansa ohella hoitaa Aarren valaisintehdasta, mutta tilauksia tuli yhä vähemmän, oikeastaan niitä ei tullut. Aseenkorjauskomppania siirtyi Rukajärvelle ja taistelut vain kiihtyivät. Kaikki eivät palanneet tukikohtaan. Sairastuvalla yhä useampi menehtyi.
Talvella 1943 Aarre sai jälleen rintamalle murheellisen viestin. Kertun ja Hugon perheessä oli tapahtunut onnettomuus. Nuorimmainen, vilkas 6-vuotias Jarmo oli tapansa mukaan kiivennyt keittiön tiskipöydälle istumaan, mutta hän oli livennyt. Takamus ei osunutkaan pöydälle, vaan hän putosi kiehuvaan veteen. Palvelija oli jättänyt kiehuvan veden keittiön suureen altaaseen, vaikka Kerttu oli sen monta kertaa kieltänyt. Suuri osa Jarmon vartalosta paloi pahoin. Kerttu kärsi lapsen rinnalla sairaalassa päiväkausia, ehkä viikon, ehkä kauemmin, sillä päivät ja yöt seurasivat yhtä lohduttomina toisiaan. Mitään ei voitu tehdä. Lääketieteellä ei riittänyt keinoja pojan pelastamiseksi. Pienen pojan hautajaisiin saapui kaksi suurta sukua ja koko tehtaanväki. Saattajia riitti tieltä kartanon takapuutarhan haudalle saakka, kaikki mustissaan, sanattomina, järkyttyneinä. Kerttu kävi haudalla päivittäin, kantoi pojalleen tuoreita kukkia. Hän puhui Jarmolle ja oli menettää järkensä lapsen kokemien kärsimysten takia. Heti roudan hellitettyä keväällä kunnostettiin suuren hopeapajun alle kaunis hauta-alue.
Sota jatkui. Pienen ihmisen onnettomuus häälyi tummana pilvenä Kertun perheessä. Mutta jokaisessa perheessä elettiin pelossa ja huolessa, milloin huono onni osuisi omalle kohdalle ja postiljooni kantaisi pihaan tummareunaisen kirjeen.
Suomi solmi Moskovassa rauhansopimuksen, ja joulukuun toinen päivä 1944 Aarre viimein kotiutettiin. Mikään ei enää ollut niin kuin ennen. Äitiä ei enää ollut, jäljellä oli vain suuri, musta hautakivi Kaarinan kirkon hautausmaalla, kivessä isän ja äidin ja viiden lapsena kuolleen sisaruksen nimet. Kertun reipasta, pellavapäistä Jarmo-poikaa ei enää ollut, eikä sisko näyttänyt ollenkaan toipuvan menetyksestä, vaikka perheeseen oli juuri adoptoitu pieni poikavauva. Sota oli vienyt ikiajoiksi kolme Aarren firman työntekijää. Vaimo käyttäytyi oudosti, hän puhui kummallisia ja näki asioita, joita ei ollut olemassakaan.
|
|
Avainsanat: talvisota, jatkosota, 1940-luku, mielisairaus |
