Äiti teki työtä keinutuolin reunalla istuen, sen valkoisen keinutuolin, jonka hän oli ostanut minua odottaessaan voidakseen yön hiljaisuudessa hyssytellä vauvaa hipihiljaa, jotteivät veljet heräisi. Minä nojasin ompelupöydän reunaan ja tapitin lumoutuneena, kun ohuella langalla toisiinsa ankkuroitu rivistö nukenhousuja piteni ja piteni lattialle asti. Välillä äiti rentoutui, nojautui taakse ja keinui hetken. Selkä jännittyi, oli pakko venytellä. Silloin äidin syliin saattoi kiivetä hetkeksi ja tutkia hänen kasvojensa loputtomia pisamia. 

Kamarin oven viereen oli kasvanut hänen työpaikkansa keskelle kotia, ja samalla hän pysyi kärryillä siitä, mitä lapset touhusivat. Välillä piti laittaa lihakeitto valmistumaan tai keittää kahvia. Työ otti selän päälle ja lihakset olivat jatkuvasti pinkeinä. Yhtenä ahkeran työpäivän iltana hän juuri nukahtamisen hetkellä havahtui siihen, kun lihasjännitys laukesi ja jalat pomppasivat melkein metrin ilmaan.

Lopuksi vaatteet puettiin nukkien päälle. Joskus aikaraja kävi tiukaksi, ja äiti otti meidät mukaan pukemaan mollamaijoja. Koko koti muuttui yhdeksi lasten näppärillä käsillä toimivaksi nukketehtaaksi, ja me hihittelimme sitä siinä pukiessamme. Kansallispukuisten pikkunukkien vaatettaminen oli hankalinta, ja äiti liimasi itse peruukit ja vaatteet niiden ylle. Varsinkin nuken hartiahuivissa oli sovittamista, jotta se istui kauniisti paikoillaan.

Turun museokeskus, esinekokoelma.

Tehtaan sisäpihan asuinrakennus oli kaunis, hienompi kuin meidän talomme. Sen alaosa oli rapattua tiiltä ja yläosa keltaiseksi maalattua puuta. Talossa asui useita perheitä. Toiseen rappukäytävään mentiin pihan puolelta ja toiseen talon takaa. Siellä takana, toisessa kerroksessa asui isänsä ja äitinsä kanssa Brita, joka oli jo kahdentoista. Hän pyysi minut joskus vinttiin leikkimään kanssaan barbeillaan ja paperinukeillaan. Heidän vinttinsä oli kapea ja matala, koska se oli katon lappeen alla, mutta alhaalla oli ikkuna, josta näki veripalvelun pihaa ja puita. Kun istuimme vintin lattialle levitetyllä räsymatolla leikkimässä, näimme samalla ikkunasta ulos. Paikka oli taianomainen, kuin Britan oma huone tai mökki. Brita kertoi nukeistaan tarinoita, niillä oli nimet, ammatit ja sukulaisia. Minä olin vain viiden, ja tummakutrinen, kesakkoposkinen Brita oli silmissäni kaunis prinsessa, vaikka myös vähän ovela ja tuhma.

Kun Brita jälleen kutsui minut mukaansa vinttiin, ei tällä kertaa piilouduttukaan hänen omaan satumaailmaansa, vaan koko talon suurta ullakkoa tutkimaan. Kolusimme kaikki nurkat. Vanha puu, pöly ja sahanpuru tuoksuivat luvattomalle ja jännittävälle. Pihalle päin oli iso ikkuna, josta kotitaloni näkyi. Oli myös pienempiä ikkunoita, joten päivänvaloa riitti hyvin. Brita näytti seinustalta minulle pahvilaatikon, joka oli täynnä suklaalevyjä. Mitä ihmettä? En saanut sanaakaan suustani, kun Brita avasi kiusoittelevan huolellisesti niistä yhden. Mutta paperin sisällä oli vain lastulevyä.

Brita vei minut hormin vieressä sijaitsevan vinttikopin luo. Seinät olivat puurakenteisiin niitattua kanaverkkoa, mutta verkkoon oli tullut pieni aukko. Aukon takana näkyi laatikollinen leluja. Nukkeja. Minä en ylettynyt, mutta Brita veti aukosta itselleen yhden nuken, barbien kokoisen, ja vielä toisen nuken minulle, ja niiden kanssa lähdimme vintistä. Rappukäytävän valossa Brita näytti, että hänen nukellaan oli sellaiset hiukset, jotka kasvoivat. Hän veti hiuksia hitaasti, ja tosiaan, ne kasvoivat pidemmiksi!

Minulla oli kotona monta pientä nukkea, ja Britan innostamana leikkasin niiden hiukset eri malleihin. Leikkasin ensin vähän ja toisena päivänä vielä lisää. Mutta minun nukkieni tukat eivät kasvaneet vaikka kuinka kiskoin, ja ne kaikki jäivät lyhyttukkaisiksi.

Kävin soittamassa Britan ovikelloa, mutta ketään ei ollut kotona. Halusin taas päästä vinttiin. Kiipesin yksin raput ylös asti, ja ovi olikin auki. Suunnistin suoraan suklaalaatikon luo. Miksi joku oli pakannut suklaakääreisiin pelkkää puuta? Varmasti johonkin levyyn oli vahingossa laitettu oikeaa suklaata. Asia piti tutkia. Istuin laatikon äärelle polvilleni ja ryhdyin avaamaan kääreitä. Niitä oli erilaisia, Ruususuklaata, Taloussuklaata ja Maitosuklaata. Revin niitä järjestyksessä, mutta pakkaaja oli ollut todella tarkka, sillä yhdestäkään ei paljastunut ihanaa, suussasulavaa herkkua. Enää muutama oli jäljellä, kun joku tuli, yksi talon naisista, ja sanoi että nyt annetaan sen laatikon olla ja mennään täältä pois, ei tämä ole mikään leikkipaikka.

Joku koputti keittiön ovelle. Naapuritalon Inkan äiti ja isä. 

“Meillä on semmoista asiaa. Kun teidän Tiina on kuulemma käynyt meidän vintissä. Inkan nukkeja on viety.”

Äiti katsoi minua hämmästyneenä. “Onko se totta, Tiina?”

“Joo-o”, minä sanoin. “Me haettiin ne Britan kanssa.”

“Ahaa”, äiti sanoi ja kääntyi Inkan vanhempien puoleen. “Kyllä se on semmoinen asia, että meillä ei ole pulaa nukeista. Katsokaa vähän ympärillenne. Jos Tiina on käynyt varastamassa nuken, se on kyllä ollut jonkun muun idea.”

Minä annoin pienen, vintin pahvilaatikossa asuneen nuken heille takaisin. En edes tiennyt, kenen vintti se oli ollut.

Inkan vanhemmat kulkivat meidän kamarissamme ympäriinsä ja ihastelivat. Tosiaan, olihan meidän asuntomme yhtä nukketehdasta. Monenmoisia neitejä ja herroja, niiden vaatteita, päitä, peruukkeja ja ruumiinosia oli kaikkialla mihin vain mahtui laskemaan. Inkan äiti kiinnostui isopäisestä mollamaijasta, jollaiset olivat juuri työn alla. Hän halusi ostaa tyttärelleen samanlaisen. Parin päivän kuluttua hän toikin sopivat kankaat, ja äiti ompeli Inkalle nuken Marttojen mallin mukaan. Hän sai siitä kunnon maksunkin.

Meni viikko tai kaksi, ja Brita koputti meidän ovellemme. Hänellä oli minulle suklaakonvehtirasia. En ehtinyt kauan ihmetellä lahjaa, kun hän avasi kannen, ja sieltä paljastui jotain käsittämätöntä, vielä parempaa kuin suklaa: kaikki hänen paperinukkensa. Kartonkiset tytöt ja naiset, paperivaatteet, pikku laukut ja kengät. Kaikki haihtui ympäriltäni, kun istuin kamarin lattialle ja aloin asetella paperinukkeja näkyville, tutkin jokaisen vaatteen, puin ja riisuin. Brita istui hetken lattialla minun vieressäni ja kun hän lähti, hän ei vienyt niitä mukanaan vaan jätti ne siihen lattialle, minulle.

Äidin mielestä ompelu oli mukavaa työtä, mutta ei hänellä sen tekemiseen kunnon rauhaa ollut, kun me touhusimme ympärillä. Tomi ei vielä päässyt yksin ulos, mutta minä juoksentelin vapaana pihalla ja Kurjenkaivonkentällä, jonne näkyi kamarin erkkeri-ikkunasta. Meillä oli vähän väliä äidille jotain asiaa: “Katso äiti, katso!” Timo ja Tapio tulivat ja menivät, ampuivat hernepyssyllä ja tutkivat kellareita, kävivät välillä syömässä ja nukkumassa, lukivat Aku Ankkoja ja kirjaston kirjoja tai tekivät läksyjä. Äiti yritti saada Tomille ja minulle tarhapaikan, jotta hän pystyisi paremmin keskittymään työhönsä ja meistä huolehdittaisiin sillä aikaa. Mutta paikkaa ei annettu, koska hän oli kotona. Ei se auttanut, että hän yritti tehdä työtä.