Annan ja perheeni tarinaa

Vauhdin hurmaa suksilla

Tiistai 26.1.2021 klo 19.34 - Tiina Pihlajamäki


Kolmannella luokalla sain hiihtopäiväksi lainaan koulun sukset ja monot. Tavoitteena oli urakoida UKK-hiihto presidentti Urho Kekkosen 75-vuotispäivän kunniaksi. Luolavuoren koulun vierestä alkavaan metsikköön oli tehty latu, ja sitä koko koulu lähti kiertämään. En ollut juurikaan hiihtänyt aiemmin, mutta se ei ollut vaikeaa. Tein vain niin kuin muutkin. Maasto oli vaihtelevaa, oli ylä- ja alamäkeä eikä tasaisia kohtia juuri ollenkaan. Metsä oli tyyni ja tuuleton ja väreiltään melkein mustavalkoinen. Puiden välistä vilahteli välillä asuintaloja ja yllättäen suuri vaalea rakennus, jonka vasta paljon myöhemmin tunnistin Petreliuksen kuntoutuskeskukseksi. Tuntui oudolta hiihtää metsässä melkein toisten takapihoilla. Suuntavaistoni katosi täysin, enkä tiennyt, missä milloinkin suhistelimme. 

Koulun pihalle oli pystytetty pöytä, jolta sai hakea lämmintä mehua. Hiihto oli mahtavaa! Nautin alamäistä ja oli kiinnostavaa katsella toisten menoa. Vararehtori Turkka Niemi hiihti vähän minun edelläni ja hänkin tuntui hyväntuuliselta, vaikka yleensä hän oli pelottava. Opettaja Niemi oli hoikka ja urheilullinen mies ja kävi juoksulenkillä joka aamu ennen töihin tuloa. Hänen äänenkäyttönsä oli tiukka kuin hän olisi ollut armeijan komentaja, ja kiersin välitunneilla hänet kaukaa.

Hiihtopäivän jälkeen oli hyvä olo ja ruoka maistui. Seuraavilla liikuntatunneilla hiihdimme vielä lisää, ja lopulta koitti päivä, jolloin meille jaettiin tarra tunnustukseksi UKK-hiihdon suorittamisesta.

Ukk-hiihto.jpg

Vuoden kuluttua oli jälleen helmikuu ja opettajamme Airi Talvento kertoi tulevasta hiihtopäivästä. Puhuin heti kotona äidille, että tarvitsen omat hiihtovarusteet. Kellarissa oli veljien ruskeat puusukset, jotka äiti oli muutamaa vuotta aiemmin ostanut elatusmaksurahoilla. Hiihto ei Timoa ja Tapiota enää kiinnostanut, ja sukset lojuivat pölyisinä nurkassa. Tutkin niiden kunnon. Vain yksi suksi oli täysin ehjä ja yhdestä oli muutama sentti kärjestä poikki. Niillä pystyisi kyllä hiihtämään, ja pyyhin niistä pölyt puhtaaksi. Mutta minulle sopivia monoja ei ollut. Äiti kirjoitti reissuvihkooni, etten voi osallistua hiihtoon.
Puusukset.jpg 

Seuraavana päivänä kävimme opettajan kanssa tarkistamassa koulun välinevaraston, mutta sopivia monoja ei ollut sielläkään. Minua harmitti hirveästi, koska halusin mukaan hiihtämään ja tiesin, että se oli hauskaa. Jos koko koulu hiihtäisi pitkin metsiä, mitä minä tekisin sillä aikaa?

Hiihtopäivän aamuna koulun seinustoille nojasi toista sataa värikästä suksiparia. Olin jättänyt sukset kotiin ja minua suretti, etten pääsisi mukaan. Nyt kuitenkin tiesin, että joitain muitakin oppilaita jäisi koululle uskonnonopettajamme luokkaan. Ehkä hän lukisi meille jotain kirjaa. Uskonnontunnit olivat aina rauhoittavia, koska hän luki Lokki Joonatania tai Uppo-Nallea. Ruokailuun asti oli kuitenkin vielä tavallisia koulutunteja.

Äidinkielessä tehtiin aukkotehtäviä substantiiveista. Aurinko tulvi ikkunoista sisään, ja opettaja veti verhoja silmiemme suojaksi. Luokkakavereilla oli yllä verryttelypukuja ja muita hiihtoon sopivia vaatteita. Oli hiljaista, kaikki keskittyivät tehtäviin. 

Yhtäkkiä oveen koputettiin. Kaikki keskeyttivät työnsä ja suuntasivat katseensa ovelle. Tulisiko rehtori, pitäisikö nousta seisomaan? Ovi avautui raolleen. Minun äitini kurkisti sieltä sisään, virnisti iloisesti ja sanoi: “Nämä on Tiinalle.” Hän heitti ovenraosta parin metrin päähän lattialle jotain kolahtelevaa ja sulki oven saman tien.

Minä nousin ripeästi posket kuumottaen ja kipaisin hakemassa lattialta monot. Kaikki istuivat hämmentyneinä hiljaa, mutta jatkoivat lopulta hommiaan. Monot olivat ruskeaa nahkaa, käytetyt, mutta siistissä kunnossa. Minua hävetti koko tilanne, mutta samalla tuntui hienolta. Tajusin, että äiti oli minulle kertomatta lähtenyt aamulla linja-autolla kaupungille, löytänyt jostain minulle arvoitukseksi jääneestä paikasta oikean kokoiset monot ja tuonut ne kauhealla kiireellä koululle, jotta ehtisin mukaan hiihtämään.

Vanhat_monot.jpg

Mononi olivat kuvan kaltaiset, mutta ruskeat.

Asuin aivan koulun vieressä ja sain luvan käydä hakemassa sukseni. Koko koulun hiihtoretki alkoi kunnon ylämäellä. Tällä kertaa lähdettiin kiertämään Luolavuoren vanhaa kaatopaikkaa ja siitä vielä eteenpäin Katariinanlaakson suuntaan. Oman luokkani Kajlla oli kirkkaankeltainen, vartalonmyötäinen hiihtopuku, ja arvelin hänen harrastavan hiihtoa ehkä kilpamielessäkin. Ylämäessä ohitseni suhisti kaksi poikaa, joilla myös oli uudennäköiset hiihtovarusteet.

“Sulla on suksi katki. Nehän on puuta. Vanhat hikilaudat!” toinen kommentoi.

“Hei Katkisuksi, pystyykö noilla hiihtämään?” toinen kysyi, muttei jäänyt odottamaan vastausta.

Katselin vaivihkaa ympärilleni ja tajusin, että muita puusuksia ei näkynyt. Kaikilla oli kapeat ja värikkäät lasikuitusukset. Mutta mitä siitä? Näillä pääsi ihan hyvin eteenpäin muiden mukana. Harmitti, että minulla oli huonommat varusteet kuin muilla. Nyt katkennut suksenkärki pisti silmääni koko ajan. Poikien sanat kalvoivat mieltä hetken aikaa, mutta en antanut huutelijoiden pilata koko hiihtopäivääni. 

Kotiin päästyäni söin kiireesti ja lähdin hiihtämään uudestaan. Sivakoin yksin moneen kertaan pienen lenkin, joka kiersi koulun  ja Luolavuoren vanhainkodin ympäri, ja sitten alkoikin jo hämärtää. Seuraavana päivänä hiihdin taas. Lähdin samalle pitkälle Katariinanlaakson lenkille, joka oli hiihdetty koulun kanssa. Vauhdin hurma ja vapauden tunne oli lähes pakahduttava. 

Paluumatkalla jostain kaukaa Uittamon suunnalta aloin kuitenkin väsyä. Mukanani ei ollut juomaa eikä mitään syötävää, ja olin hiihtänyt varmasti pari tuntia. Jalat tuntuivat tahmeilta. Söin hiukan lunta janooni. Oli pakko jaksaa kotiin asti. Jalkaa toisen eteen, sauvoista lisää voimaa, ja jalkaa toisen eteen sisun voimalla. Loppumatkan sinnittelin lähes kävelyvauhtia.

Seuraavana päivänä vedin jälleen monot ja sukset jalkaan. Nyt en uskaltautunut liian pitkälle lenkille, vaan tyydyin koulun ympäristöön. Suksi luisti hyvin eikä missään näkynyt muita. Sain mennä rauhassa omaan tahtiini ja nautin pienistä alamäistä. Tutussa laskussa tapahtui kuitenkin jokin pieni virhe. Ennen kuin tajusinkaan, suksi kolahti päin puuta ja istuin ladun reunassa välineet sikin sokin. En loukannut, mutta suksi oli katkennut vähän monon etupuolelta eikä sillä pystynyt enää etenemään. Jouduin keräämään varusteet kainalooni ja tarpomaan puolen kilometrin matkan takaisin kotiin.

Tiina_11v.jpg

 
Joskus harvoin kirjoitin isälle kirjeen Punkalaitumen työsiirtolaan, kun sain tietää hänen taas olevan siellä suorittamassa elatusmaksuja. Hiihto oli niin hauskaa, että halusin kirjoittaa siitä. Kerroin uuden harrastuksen kuitenkin loppuneen lyhyeen, kun katkaisin suksen. Isä vastasi komealla kaunokirjoituksellaan: “No mitä ne sukset piti heti esittelyssä katkaista, ajoitko päin honkia vai panitko ne oikein sahalla poikki? Nyt on sitten jo hiihtolomasikin alkanut eilen ja olisi kiva nähdä kun juokset toisten perässä ja huudat apua. Hommaa nyt itsellesi lumikengät ettet vajoa niin paljon lumessa ja voit paremmin säilyttää äänietäisyyden. - - Toivon sinulle oikein iloista ja hauskaa hiihto, anteeksi kävelylomaa siellä ja muuta mukavaa.”
Aarren_kirjeesta_unohdin_nimen2.jpg

Avainsanat: hiihto, puusukset, 1970-luku, Luolavuori, Punkalaidun