Annan ja perheeni tarinaa
Aarrella huolia työssä ja rakkaudessaPerjantai 22.1.2021 - Tiina Pihlajamäki Sodan jälkeen arjen piti vähitellen palata normaaliksi. Mutta vaimo säikkyi ja pelkäsi jotain silloinkin, kun Aarre oli kotona hänen vierellään. Pian ei enää tehnyt mieli edes viettää aikaa kotona Götan kanssa. Lasta ei ollut alkanut kuulua niiden lyhyiden lomien jälkeen, jotka Aarre oli pystynyt käymään kotona. Nyt ei enää edes tehnyt mieli lasta. Eikä Götaa. Göta tuijotteli tyhjyyksiä eikä halunnut häntä enää. Vanhojen tuttavien kanssa oli mukavaa viettää aikaa, polttaa savukkeita, nauttia alkoholijuomia ja palata aikoihin ennen sotaa.
Oli heitä, jotka olivat jääneet taistelukentille. Aarre halusi unohtaa taistelut ja haavoittuneet niin pian kuin pystyi, vaikka välillä ne jahtasivat häntä. Silloin hän tarttui hiileen ja paperiin ja piirsi niitä, piirsi suomalaista, sodan raatelemaa metsää ja miehiä, kasvoja, joiden ilme oli jähmettynyt tuskan irvistykseen ja ohimosta kaulalle oli kuivunut verivana. Mutta vanhojen tuttujen kanssa kaikki unohtui. Moni oli niin paljon Aarretta vanhempia, etteivät olleet joutuneet sotimaan, heidän kanssaan oli helpointa. Entisajan hauskuus palasi. Ja oli naisia, heitä, jotka taintuivat Aarren suudelmista, joille viini maistui ja loputtomat jutut. Aarre katsoi heitä syvälle silmiin, puhui, lauloi, nauratti ja runoili heidät pyörryksiin.
Göta touhusi omassa maailmassaan, näki huoneessa ihmisiä joita siellä ei ollut, huusi pelosta. Hänet oli lopulta pakko viedä sairaalaan. Götan sukulaiset kertoivat, että serkullakin oli ollut samanlaisia houreita ja hän oli sairaalassa vieläkin. Ja sedällä myös, mutta vasta vanhempana. Götalla todettiin jakomielitauti ja hän muutti sairaalaan. Aarre oli vihainen ja välillä tuntui, että kohta hän itsekin sekoaa. Hän oli vihainen Götalle ja Götan suvulle, anopille, kaikille, koska hänelle ei ollut kerrottu. Ei ollut varoitettu, että tämä ihana ja hauras, maailman suloisin olento kantoi pimeää salaisuutta ja sairastuisi jossain vaiheessa jakomielitautiin, eikä häneen olisi kannattanut rakastua, ei olisi missään tapauksessa pitänyt. Kun lääkäri kertoi, miten vakavasti sairas Göta oli ja ettei hänelle ollut parannuskeinoa, Aarre haki avioeroa. Se vahvistettiin vuonna 1946. Göta jäi 26-vuotiaana mielisairaalaan, josta tuli hänelle koti koko loppuiäkseen. Aarre löysi pian Turun vilkkaasta kulttuurielämästä uuden kaunottaren, Leilan, jonka hän lumosi hurmurintaidoillaan. Aarre kirjoitti Leilalle runoja, dramaattisia, herkkiä ja tulisieluisia. Aarren puheissa arkeen kietoutui haaveita, suloista melankoliaa, seikkailua ja tarinaa, ja hän harmitteli sitä, että oli syntynyt väärällä vuosisadalla. Hänen olisi pitänyt elää 1800-luvulla, jolloin Tšaikovski, Schubert ja Beethoven loivat musiikillisia maailmankaikkeuksia, jolloin naiset käyttivät viuhkaa ja kietoutuivat silkkiin ja samettiin ja miehet liehittelivät heitä keikareina, pähkinäpuinen kävelykeppi leppeästi toisella ranteella heilahdellen. Leila ja Aarre kihlautuivat ja alkoivat etsiä yhteistä asuntoa.
Kertun luona oli mukava vierailla. Aarre leikki Kertun lasten kanssa, Juhanikin oli jo kohta kouluiässä ja hänen kanssaan pystyi pelaamaan Tammea ja Myllyä. Kerttu läksytti veljeään viinanjuonnista eikä humalassa ollut siskon luo asiaa, mutta selvin päin hän oli aina tervetullut.  Vuonna 1952 Hugo osti tammipohjaisen vanhan postilaivan, koska hän suunnitteli sillinpyyntiä. Siinä oli purjeiden lisäksi myös höyrymoottori. Muutamana kesänä laivalla purjehdittiin pyyntimatkalle Islantiin, ja Aarre työskenteli matkalla mukana. Vapaahetkinään hän kirjoitti laivan tyylikkäässä salongissa reissuista muistoksi lystikästä kronikkaa. Silliä tuli kovin niukasti, ja reissuilla ehdittiinkin enemmän huvitella kuin käsitellä kalansaaliita. Laivareissulla miehet myös kehittelivät ratkaisuehdotuksen Aarren firman pelastamiseksi: Hugo päätti ostaa takomon nimiinsä ja näin tuoda oman rahoituksensa firman avuksi.
 Hugo oli innokas urheilun kannattaja. Hän perusti tehtaan työntekijöille oman urheiluseuran ja rakensi kartanon maille jopa pienen urheilukentän ja hallin. Hän itse oli kasvanut tehtaan tuloskäyrän tahtiin yhä isokokoisemmaksi, mutta lähti kuitenkin lyömään pikkukunnan urheiluseuran kanssa vetoa siitä, että pystyisi kävelemään Turusta parinkymmenen kilometrin matkan kartanoonsa asti. Sisukkaana miehenä hän monien yllätykseksi toden totisesti talsi matkan perille ja voitti vedon.
Sodan jälkimainingeissa tiilitehtaalla oli edelleen paljon töitä. Joka puolella rakennettiin, koko maata nostettiin työllä ja touhulla jaloilleen. Neuvostoliittoon maksettiin kerrassaan mahdottomia sotakorvauksia: valtavat määrät puutavaraa, metsätalouden ja metalliteollisuuden tuotteita, laivoja, talopaketteja, sähkögeneraattoreita, rautatiekalustoa, kokonaisia tehtaita. Parhaimmillaan Meltolalla oli viisi tiilitehdasta. Kartanossa Kertulla riitti arjessa puuhaa, vaikka talossa olikin palvelusväkeä. Perhe oli adoptoinut toisenkin lapsen, pikkuisen Seija-tytön, ja jälleen elettiin pikkulapsiarkea.  Aarren tilanne kuitenkin huoletti häntä. Välillä veljellä oli ryyppyputki päällä eikä häneen saanut mitään yhteyttä. Oli totta, ettei isoveli Paavo ollut liikemiestyyppiä eikä ollut pystynyt hoitamaan sodan aikana firmaa samalla intohimolla kuin Aarre. Mutta nyt oli Aarrekin menettänyt otteensa. Koristeellisten valaisimien kauppaaminen ei ollut enää yhtä helppoa kuin ennen sotaa, kaikesta oli pulaa, ja ihmiset olivat tarkempia siitä, mihin rahaa uskalsi käyttää. Moni tuntui varautuvan jo johonkin seuraavaan katastrofiin. Tyylikin oli muuttunut, ja Aarrella oli kova urakka edessään saadakseen uudistettua mallistot ajan henkeen sopiviksi.
Aarren ja Leilan rakkauteen tuli säröjä. Kauniin kihlatun silmät tarkentuivat kuukausi kuukaudelta, kun Aarren firma nytkähteli yhä pahemmissa vaikeuksissa, ja viina maistui hänelle aina vain useammin. Nainen teki omat johtopäätöksensä ja lähti. Lopulta takomoa ei enää voinut pelastaa edes Hugon rahoilla. Tilauksia ei tullut eikä miehille pystytty maksamaan palkkoja. He alkoivat etsiä muita töitä. Yliopistonkatu 2:n kunniakas liiketila tyhjeni, vanhan Richterin talon pihapiirissä olleen pajan seinästä irrotettiin valaisintehtaan kyltti, valot sammutettiin ja ovet lukittiin. Aarre ei enää ollut arvostettu liikemies, jonka liiketoiminta olisi ollut jatkuvassa kasvussa, jota olisi kutsuttu juhliin, avajaisiin ja kutsuvierastilaisuuksiin. Ei ollut yritystä eikä ollut rahaakaan. Tuttavalla oli pieni paja, jossa tehtiin kouluihin koevälineitä, kemian testilaitteita, mittareita ja vaakoja. Siellä Aarre työskenteli ajoittain. Hän yritti pitää yllä entistä elintasoaan, kävi konserteissa ja teatterissa. Turkuun oli valmistunut Göteborgin lahjoitusvaroilla uusi, funktionalistinen konserttitalo. Sinne hän osti joka syksy kausikortin ja istui haaveilemassa, musiikin siivin sukelsi aikoihin, joita ei enää voinut saavuttaa. Hän ei jaksanut ponnistella ja perustaa uutta yritystä, sotavuodet olivat vieneet innon ja tuottaneet menetystä menetyksen perään. Ikää oli jo neljäkymmentä vuotta, ja nyt vieläpä Kaija, komea ja rehevä pianisti, seuraelämää rakastava nainen, joka oli tarkoitettu vain elämän pieneksi piristeeksi, kertoi olevansa Aarrelle raskaana. Aarre ei halunnut olla Kaijan kanssa missään tekemisissä. Raskaaksi tulemalla Kaija oli jotenkin petkuttanut häntä. Heinäkuussa 1954 Aarre sai kirjeen. Lapsi oli syntynyt. Kaija kertoi antavansa tytön pois, lastenkotiin Helsinkiin. Hänellä oli työnsä pianistina, hän soitti iltaisin ravintoloissa eikä siihen elämään sopinut lasta. Aiemmankin lapsensa, pienen Veikon, hän oli antanut isovanhempien kasvatettavaksi. Seuraavassa kirjeessä Kaija kertoi, että lapsi oli nimetty Marjaksi ja hänelle oli löytynytkin sijoitusperhe Turusta. Lapseton pariskunta halusi Marjan, ja he olivat ostaneet osakehuoneiston juuri rakennetusta, terveellisestä ja viihtyisästä kerrostalokodista Patterinhaassa. Se olisi hyvä paikka tytön kasvaa, ja Kaija voisi välillä nähdä lasta. Aarre meni raskain askelin tapaamaan Kaijaa Rauhankadun puutaloon, mutta tuli vihaisena pois, sillä Kaija oli päättänyt, ettei antaisi Marjaa adoptoitavaksi, vaan pelkästään sijoituslapseksi. Aarrelle se merkitsi, että hän joutuisi vuodesta toiseen maksamaan lapsen elatusmaksut. Hän oli raivoissaan eikä halunnut enää kuulla sanaakaan koko lapsesta. |
|
Avainsanat: sotatraumat, 1940-luku, 1950-luku, takomo, mielisairaus |
