Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Annan ja perheeni tarinaa

Eino, salskea sotilas

Perjantai 6.12.2019 - Tiina Pihlajamäki


Kun kaksoset Anna ja Ossi syntyivät vuonna 1939, oli isoveli Eino jo viidentoista ja kulki junalla töihin naapuripitäjään Huittisiin. Hän teki maatalon töitä enonsa perheen luona, jossa myös Karoliina-mummu asui.

Talvisota tuntui tavallisen kauvatsalaisen arjessa iltojen pimeytenä, kun ikkunat oli peitettävä paksuilla paperiverhoilla. Joskus kuului lentokoneiden ääniä ja niitä näkyikin kaukana horisontissa. Kauvatsalla ei kuitenkaan ollut mitään pommitettavaa.

Eino meni nuorena armeijaan ja joutui sieltä suoraan sotaan. Äidillä oli Einoa kova ikävä ja hän oli koko ajan esikoispojasta huolissaan. Talvella oli kovia, kolmenkymmenen asteen pakkasia, ja Hilja lähetti Einolle paksuja villasukkia ja vanttuita. Kirjeitäkin Hilja lähetti, ja silloin tällöin Einolta tuli postikortteja. Ne oli kirjoitettu niin epäselvällä käsialalla, ettei Anna vanhempanakaan saanut niistä mitään selvää. Eino oli varmasti sodassa niin hysteerinen, ettei pystynyt edes kirjoittamaan kunnolla.

Eino_Peramaa_kasitelty.jpg

Anna muistaa olleensa viisivuotias, kun Eino tuli käymään kotona sotilaspuvussa. Anna ihmetteli Einon asetakkia, koska se näytti liian pieneltä. Eino oli kasvanut pitkäksi nuorukaiseksi, ja takin vyötärö oli hänelle liian ylhäällä ja hihatkin liian lyhyet. Anna katsoi veljeään ihaillen, Eino oli hänen silmissään komea ja kaunis. Eino käyttäytyikin hienosti, hän ei kiroillut eikä polttanut tupakkaa. Hilja-äiti oli sahalla työskennellessään oppinut ronskin puhetavan ja tietysti pikku Ossi oli häneltä oppinut kiroilemaan, mutta kun Eino uhkasi antaa hänelle selkään, Ossi hiljeni silmät suurina.

Einolla oli kotona puinen kirstu, jossa hän säilytti henkilökohtaisia tavaroitaan. Siellä Einolla oli papereita, joissa oli salakirjoitusta. Anna arveli, että Eino oli opetellut salakirjoitusta armeijan tehtäviä varten. Einolla oli muitakin hienoja tavaroita, kirjoja ja hyvälaatuisia vaatteita. Kirstussa oli myös lentolehtisiä, joissa kehotettiin suomalaisia antautumaan ja siirtymään Neuvostoliiton puolelle.

Kesällä 1944 sotatoimet kiihtyivät. Kylään oli kannettu lukuisia mustareunaisia surukirjeitä. Annakin oli nähnyt sellaisen ja tiesi, mitä se merkitsi. Hautausmaalle oli kaivettu yhä uusia sankarihautoja. 

Ossi_Hilja_ja_Anna.jpg

Mikko oli neljäntoista ja teki jo lähistön maatalossa töitä. Joskus hän toi sieltä mukanaan ison leivänkin. Tämän kauniin kesäpäivän aamuna Anna ja Ossi kävelivät äidin kanssa saunan vierellä lähdössä kauppaan, kun naapurin 15-vuotias Hellin juoksi metsäpolkua pitkin hätäisin askelin, kasvot vakavina. Hänellä oli kädessään kirje, hän heilutti sitä kädessään, mustareunaista kirjettä. 

Äiti pysähtyi jäykkänä, otti kirjeen käteensä, luki sen. Hän alkoi itkeä, selkä nytkähteli ja käsi valahti alas. Hän nosti toisen käden suunsa eteen ja itki siinä mitään puhumatta. Ossi juoksi pois, kiipesi korkeaan koivuun, metelöi ja kikatteli siellä. Anna seisoi kauhuissaan äidin rinnalla. Hän näki ja tunsi äidin tuskan eikä pystynyt tekemään mitään muuta kuin seisomaan siinä ja ihmettelemään, miksi Ossin täytyi kiivetä puuhun.

Eino oli kaatunut 16.6.1944 Kannaksen Kivennavalla Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä. Mustareunaisessa kirjeessä oli Mannerheimin allekirjoittama kunniakirja. Eino oli kaatunut isänmaan puolesta 20-vuotiaana. Kylän nuoret miehet kertoivat myöhemmin Hiljalle, että Eino oli istunut kaatuneen puunrungon päällä, viereiseen puuhun oli osunut kranaatti, jonka sirpale oli kimmonnut Einon päähän. Hän oli kuollut heti. Einon ruumis jäi kentälle, koska hyökkäys oli käynnissä eikä ruumista saatu kuljetettua pois.

Einolle oli järjestettävä hautajaiset, vaikkei vainajaa ollutkaan. Kylällä asui nainen, joka järjesteli pitoja. Hän tuli auttamaan ruuanlaitossa ja leipomisessa. Valmisteluja tehtiin yötä myöten. Anna ei ollut vielä täyttänyt kuutta vuotta, ja seuratessaan touhuja keittiön pallilla hän lopulta nukahti istualleen. “Ai kattokaa ku likkaki nukku tohon”, joku sanoi ja kantoi hänet sänkyyn nukkumaan.

Sukulaisia tuli pitkien matkojen takaa. Samaan aikaan siunattiin muitakin sankarivainajia. Eino siunattiin poissaolevana. Kirkkomaalla soitti torvisoittokunta. Muistojuhla oli kotona. Hilja piti surullisen puheen, jonka hän itse oli sydän särkyneenä kirjoittanut pojastaan.

Hilja oli niin surun murtama, että Anna pelkäsi hänen sekoavan päästään. Hilja suri, että kun Einolta oli kymmenvuotiaana leikattu umpisuoli, olisi kuollut silloin eikä vasta nyt, kun hän oli saanut Einon jo kasvatettua isoksi. Miksi Einon piti mennä, hänen kalliin ja korvaamattoman, rakkaan poikansa.

 

 

Avainsanat: sota, Talvisota, Jatkosota, sankarivainaja, suru, kaatuneet, isänmaa, 1940-luku


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini