Opettaja oli suunnilleen äitini ikäinen, eli minun mielestäni jo aika vanha. Hän kuvaili tarkkaan, miten luokan juomahanasta sai juoda vettä, jottei vahingossa tönäisisi toisen hampaita poikki. Niin oli joskus käynyt.

Opettaja näytti meille koulun tärkeät paikat, ja kiehtovin oli kaikuva liikuntasali suihkuineen.

Koulun pihalta pääsi kahteen tyttöjen vessaan, mutta me pienet tytöt saimme käyttää vain toista niistä. Siellä oli monta pönttöä rivissä, ja niiden välissä kapea seinä. Kädet pestiin koko ikkunaseinän pituisessa peltialtaassa. Vanhempien tyttöjen vessaan en olisi uskaltanut edes kurkistaa, sillä kuudesluokkalaiset näyttivät isoilta ja pelottavilta.

Saimme kirjoja, jotka piti päällystää. Menimme äidin kanssa Hämeenkadulle hakemaan kenkälaatikon. Kirjakaupasta valitsin rullan mustaa hyllypaperia, jossa oli värikkäitä, pieniä kukkia. Äiti päällysti kirjat yhdessä minun kanssani.

Koulussa huomasin, että jotkut oppilaat olivat tuoneet kirjoja varten ison, läpinäkyvän Budapest-rasian. Minäkin halusin sellaisen. Mutta kun näin Hansamarketissa Budapest-rasioita, tajusin, että sellainen oli liian kallis. 

Luokassa oli ihanaa istua toisen tytön vieressä. Sari oli mukava, ja hänellä oli huikean pitkät, ruskeat letit. Joskus olin niin onnellinen, että laitoin pääni hänen syliinsä. Myös tummahiuksisen ja ystävällisen Janitan vieressä istuin pitkään.

Oli outoa, että jotkut luokkatoverit eivät osanneet vielä pukea. Minä olin jo oppinut kengännauhatkin. Opettaja auttoi heitä vaatteiden kanssa. Tuntui, kuin luokassa olisi ollut mukana pikkulapsia.

Kaikki ei kuitenkaan ollut helppoa. Kirjoittaminen osoittautui hankalaksi vasemmalla kädellä, enkä saanut aikaan niin kauniita kirjaimia kuin olisin halunnut. Käsi oli koko ajan jotenkin tiellä jo kirjoitettujen kirjainten päällä. Opettajalla oli tapana jakaa parhaiten ahkeroineille oppilaille Englannin lakritseja yhden, kaksi tai kolme kappaletta. Minä sain niitä hyvin harvoin.

Joillain oli äidinkielen tai äänteiden kanssa vaikeuksia, ja he kävivät luki-opettajalla. Kummallisinta oli se, että luokkamme ainoa ortodoksioppilas Teija istui kaikki uskonnontunnit tyhjässä käytävässä luokan oven ulkopuolella kirjoja selaillen ja läksyjä tehden.

Opettaja huomasi pian, että minä ja pari muuta oppilasta osasimme lukea. Häneltä kului paljon aikaa niiden oppilaiden kanssa, jotka eivät osanneet edes kaikkia kirjaimia, ja hän näytti minulle hyllyä, josta sain valita itselleni luettavaa. Löysin kirjan, jolla oli hassu nimi Tirlittan, ja ryhdyin lukemaan sitä. Käperryin opettajan kateederille melkein hänen jalkojensa juureen lukemaan. Mutta kirja oli paksu eikä kuvia juuri ollenkaan. Pari sivua luettuani huomasin, että lukeminen oli kovin raskasta. Opettajalle en sitä paljastanut, jotta en joutunut sittenkin harjoittelemaan kirjaimia ja tavuja. Noilla tunneilla olin usein oman onneni nojassa. Selailin kirjoja ja piirtelin.

Kirjainmuotojen harjoittelu kotona oli tylsää, koska oli kiire ulos leikkimään. Olimme jo T-kirjaimessa, kun keksin oivan sarjatyön: Piirsin isoja T-kirjaimia varten rivin yläreunaan yhden pitkän vaakaviivan ja vedin sen alle pystyviivoja tasaisin välimatkoin. Menin esittelemään keksintöni äidille, mutta hän sanoi, ettei niitä voi Tiina-kulta tehdä tuolla tavalla. Jouduin pyyhkimään kaikki pois ja tekemään ne uudelleen. Siihen jäivät minun pyrkimykseni tehostaa tylsien läksyjen tekoa.

Virkkauksesta ei tahtonut tulla mitään. Opettaja ei osannut auttaa minua vasemmalla kädelläni, ja iloisen raidallinen patalappuni kapeni kapenemistaan sitä mukaa kun kerrokset lisääntyivät. Kerroin murheissani asiasta äidille, ja hän ehdotti, että toisin työn kotiin. Sain opettajalta luvan. Äiti näytti minulle kärsivällisesti, miten kerroksen lopussa käännytään ja aloitetaan uusi kerros. Olin äidistä valtavan ylpeä, koska hänkin oli oikeakätinen, mutta pystyi silti opettamaan minulle vasenkätisesti. Hän oli taitavampi kuin opettaja. Patalapun loppuosasta tuli kaunis ja suora. Saatuani sen kotiin äiti otti sen käyttöön vuosikausiksi, kunnes se oli monesta kohtaa palanut ja rei’illä.

Nautin piirtämisestä ja laulamisesta, ja usein lauloin koulussa oppimiani lauluja matkalla kotiin. Opetin niitä naapuripihan Tainalle, ja lauloimme Kurjenkaivonkentän tai sotilassairaalan puistossa leikkiessämme. Saunavihdoista tuli mieleen iloinen kesä, äiti ja perhe. Täällä Pohjantähden alla oli surumielisen kaunis ja mietin usein, mitä laulun sanat tarkoittivat. Mikä paikka oli tähtein tuolla puolen? Oliko se sellainen paikka, johon veljeni Tomi oli mennyt? 

Kerran lauloimme uskonnontunnilla Mä silmät luon ylös taivaaseen, ja minua alkoi itkettää. Saman virren olin keväällä laulanut kappelin etupenkillä äidin vieressä, pieni valkoinen arkku korokkeella meidän edessämme. Silloin silmäni valuivat niin, että niiden eteen tuli paksumpi ja paksumpi kalvo, ja sanoja oli vaikea nähdä.

Laskento oli kummallista. Osasin jo ennen koulua laskea yhteen ja vähentää, mutta koulussa pitikin ympyröidä lapsellisia eläinten ja esineiden kuvia ja päätellä, muodostuuko niistä alkioita vai unioneja vai osajoukkoja. Sillä ei ollut laskemisen kanssa mitään tekemistä, eivätkä veljetkään nähneet siinä mitään järkeä.

Olin laiha ja sitkeä lapsi, aika kova juoksemaan ja ihan mahdoton kiipeilemään. Kiipeilin kaikkialle mihin lähikortteleissa oli mahdollista kiivetä puutalojen kattoja myöten. Koulussa sain säikäytettyä opettajan. Tunnin aiheena oli harjoitella silppausta köyttä pitkin. Minä halusin näyttää miten se käy, ja kiipesin kattoon asti. Siellä huutelin kaikille iloisesti. Opettaja oli kauhuissaan ja koko luokka kerääntyi hänen ympärilleen ihmettelemään. Opettaja neuvoi huolissaan, miten pääsisin alas varovasti, ja että liukua ei saa, vaan vähän kerrassaan käsiä ja jalkoja siirrellen. Mutta kyllä minä sen tiesin. 

Ruokalassa oli peltiastiat. Jokaisen pöydän päässä oli kattila, josta järjestäjä jakoi ruokaa. Opettaja oli tehnyt ruokalassa havaintoja, sillä kerran hän pyysi luokassa minut ikkunan luo pianon viereen, ja puhui hiljaisella äänellä, jotta muut eivät kuulleet. Hän sanoi, että syödessä minun pitkät hiukseni roikkuivat lautasen yllä, ja olisi hyvä, jos äiti letittäisi hiukseni. Ja voisin kotona myös pestä käteni saippualla joka päivä.

Kerroin opettajan terveiset äidille. Hiukseni olivat kyllä usein takkuiset, ja aamulla herääminen oli minulle hyvin vaikeaa, minkä takia niitä ei ehtinyt aamulla selvittää ja letittää. Äiti otti sakset ja leikkasi minun hiukseni niin lyhyiksi, etteivät ne enää yltäisi roikkumaan lautasen päällä. Kun työ oli valmis, hän antoi minun katsoa itseäni peilistä. Aloin itkeä. Hiukset yltivät vain leukapieliin asti, enkä näyttänyt enää Tiinalta. Ehkä näytin pojalta, tai ainakin joltakulta muulta. Äiti vähän huolestui ja lohdutti minua, että kyllä ne kasvaisivat pian taas pitkiksi.

Opettaja ei enää antanut minulle uusia neuvoja.

Minulla on kuvassa sininen paita. Alhalla oikealla kaverini Janita.

Aamuisin myöhästyin usein koulusta, koska äiti ei millään saanut minua hereille. Ehkä hän aloitti herättelyn liian myöhään, tai laittoi minut illalla liian myöhään nukkumaan. Koskaan en ollut aamulla virkeä. Luokkakaverit Sari ja Päivi tulivat aamulla hakemaan minua kotoa, ja he joutuivat odottamaan minua keittiön ovella. Myöhästyimme koulusta kaikki kolme. Oli muutoinkin tavattoman noloa joutua koko luokan kuullen pyytämään anteeksi myöhästymistä, mutta tällä kertaa opettaja nuhteli Saria ja Päiviä. Tiinaa ei pidä mennä aamulla hakemaan, koska sitten koko porukka myöhästyy.

Koulusta oli kiva tulla kotiin, koska äiti oli aina kotona. Välipalaksi sai heti tuoretta sekaleipää tai ranskanleipää, voita ja maitoa. Monesti yllätyin iloisesti, kun naapuripihan Taina ja Mika olivat molemmat meillä minua odottamassa. Äiti teki ompelutöitään ja Taina istui mustan Singerin pöydän reunalla. Mikalta oli etuhampaat irronneet ja hänen oli vaikea sanoa V:tä. He kaikki olivat nauraneet katketakseen, kun Mika yritti kertoa saaneensa uuden yöpuvun, mutta siitä tuli koko ajan yöpupun.

Jouluksi harjoiteltiin tonttuleikki, ja se oli mielenkiintoista. Opettaja jakoi meille roolit ja tehtävät esityksessä. Sitten sovitettiin tonttupukuja. Juhlailtana sali oli yleisön puolelta pimennetty, ja joulun ja oman esityksen odotus poltteli käsissä ja jaloissa niin, etteivät ne tahtoneet pysyä aloillaan. Minä olin tonttuleikissämme parissa kohtaa lavan etualalla, ja äiti katsoi esitystä ylpeänä.