Kun  olin vielä alle 2-vuotias, äiti kävi jonkin aikaa töissä. Tapio oli koulun toisella luokalla, mutta 6-vuotias Timo ja minä tarvitsimme päivähoitoa. Uudenmaankadun puutalossa oli isommille lapsille tarha ja meille pienille seimi. Minä en vaivannut päätäni sillä, että äiti odotti lasta, enkä tiennyt, että hän kärsi niin pahasta ahdistuksesta, että oli joutunut aloittamaan rauhoittavan lääkityksen.

Ahdistuksen syy oli, että hän oli tullut raskaaksi juopolle satunnaiselle yövieraalle, itseään seitsemän vuotta nuoremmalle Taunolle, joka ei kykenisi minkäänlaiseen isälliseen vastuunottoon. Laskiessaan viimein illalla lastensa jälkeen päänsä tyynylle äiti kuunteli lopen uupuneena kireää nakutusta rinnassaan, makasi selällään ja puristi peiton reunaa nyrkkeihinsä eikä tiennyt, miten tästä kaikesta oli enää mahdollista selviytyä.

Aamulla äiti napitti minun takkini ylös asti ja solmi lakinnarut leuan alle. Hän nosti minut syliinsä, koska rattaita ei ollut. Timo pomppelehti katukiveyksellä meidän rinnallamme ja suunnitteli, millaisen autoradan hän rakentaisi tarhassa Jaakon kanssa. Aamut olivat jo pimeitä ja matka tuntui niin pitkältä, että minä toisinaan nukahdin uudelleen äidin syliin. Tarharakennus oli matala, vaalea puutalo, jonka lattiat narisivat aamulla lapsiaan tuovien äitien jalkojen kopseessa.

Tarhan johtajan huoneesta oli ikkuna saliin, jossa meitä seimilapsia varten oli kaksi pitkää riviä sänkyjä. Avohyllyssä kiilsivät lukuisat emalipotat, jotka laskettiin ajoittain lattialle. Heiluvan lapsiparven oli istuttava potalla riippumatta siitä, mitä muuta sillä hetkellä oli mielessä. Hoitajat olivat korkeita vaaleissa virkaleningeissään ja esiliinoissaan.

Leluja seimessä oli vähän, mutta korkeat paikat olivat kiinnostavia, koska niistä huoneen näki erilaisena kuin lattian tasolta. Tunsin itseni suuremmaksi. Hoitajiin tuli kova kuhina, kun he jälleen yllättivät minut seisomassa pienellä seinänviereisellä pöydällä. Lempeän torumisen jälkeen minut vietiin ruokasalin puolelle välipalalle. Muilla oli banaania, mutta koska minä kärsin ummetuksesta, äiti oli lääkärin neuvosta kieltänyt antamasta minulle banaania. Salissa oli useita matalia pöytiä pienine tuoleineen, ja niihin verrattuna hoitajat näyttivät vielä entistäkin korkeammilta. Pienten kalusteiden takia seimessä elettiin kuin nukketalossa, jonne jättiläishoitajat eivät kuuluneet.

Valokuvauspäivänä tummiin pukeutunut mies otti minusta kuvia mustalla, äänekkäästi räpsähtelevällä kameralla. Sen jälkeen hoitaja kantoi minut ruokasaliin ja hämmästyin kertakaikkisesti sitä, että kalusteet oli järjestetty täysin uusiksi ja lapset ja hoitajat oli pantu tiiviisiin riveihin. Minut laitettiin rivin jatkoksi ja ymmärsin kyllä, että meistä kaikista oltiin ottamassa yhteiskuva. Hetki oli harras ja juhlallinen.

Tiina keskirivissä vaaleassa mekossa, jossa on pilkkuja.

Äiti puhui seimen johtajalle kiihkeästi, ja se liittyi minun lusikankäyttööni. Äiti halusi, että lusikka siirrettäisiin vasemmasta kädestäni oikeaan, mutta johtaja oli eri mieltä. Kotiin kävellessämme äiti oli niin vihainen, että meni Kerttulinkadun puhelinkoppiin soittamaan samalle tuomarille, joka oli hoitanut hänen avioeronsa. Kolikko kolahti puhelimen sisään ja minä kuulin keskustelusta osan. Myöhemmin kuulin loput, kun äiti kertoi naapurin Liisalle, että tuomarikin oli hänen kanssaan eri mieltä. Kun hän oli kysynyt, eikö seimen henkilökunnan kuulu tehdä niin kuin hän sanoo, tuomari oli vastannut: “Hyvä rouva, ei vasenkätisyys enää nykyisin ole mikään ongelma. Heille on jopa omia työkaluja. Minun oma tyttärenikin on vasenkätinen, eikä siitä ole mitään haittaa.” Äiti oli saanut ohjattua Timon oikeakätiseksi heti kun veli alkoi käyttää lusikkaa, mutta tuomarin ansiosta minä säästyin käännytykseltä.

Joulukuussa leikimme ulkona purevassa pakkasessa. Kun äiti tuli hakemaan minua, olimme juuri tulossa pulkkamäestä. Hoitaja kertoi äidille tulossa olevasta joulujuhlasta, mutta minä olisin halunnut jo lähteä kävelemään. Tamppasin jaloillani jalkakäytävän lunta, oli jo pimeää. Katselin ryhmän muita lapsia. Pienimmät yksivuotiaat, melkein vauvat, jotka olivat juuri oppineet kävelemään, oli puettu nahkaisiin valjaisiin, jotteivät he juoksisi autojen alle. Minä olin jo niin iso, etten tarvinnut sellaisia.  

Heräsin päiväunilta ennen aikojani. Salissa oli hiljaista. Sängyn rautapinnojen läpi näkyi kaistale ikkunaa. Kattolamput oli sammutettu, mutta silti oli valoisaa. Lapset nukkuivat sängyissään minun molemmilla puolillani. Nousin istumaan, jolloin kaunis hoitaja huomasi minun heränneen. He kaikki olivat kauniita, puhtaita, enkelimäisiä. Hän hymyili, laittoi minut uudelleen selälleni ja peiton ylleni ja alkoi laulaa. Hämähämähäkki kiipes langalle. Laulu oli tuttu, koska äiti lauloi paljon, mutta tämä ei nyt ollut pelkkä laulu. Enkelihoitaja seisoi sängyn jalkopäässä, valo oli kirkasta ja kuitenkin pehmeää hänen takanaan, ja hän teki sängynpäädyn ylle sormillaan verkkoa, hämähäkinverkkoa. Ehkä jopa näin ohuesti kimmeltävän verkon kasvavan hänen sormiensa välissä, kunnes nukahdin.